Kohdeopasteet ja tehtävät

1. SUUNNISTUS

Suunnistus on koko perheen luontoliikuntalaji. Suunnistuksessa kuljetaan omatoimisesti luonnossa karttaan merkittyjä ja maastonkohtiin sijoitettuja rasteja etsien. Kartan lisäksi apuvälineenä voidaan käyttää kompassia. Suunnistus on taitolaji, joka vaatii fyysisten ominaisuuksien lisäksi myös keskittymis- ja päättelykykyä. Suunnistus sopii kaikille ikään tai sukupuoleen katsomatta. Suunnistusta harrastaa Suomessa säännöllisesti yli 45 000 aikuista ja 15 000 lasta ja nuorta.

Suunnistuslajit

Suunnistuksen lajeja ovat suunnistus sekä hiihto-, pyörä- ja tarkkuussuunnistus.

Hiihtosuunnistuksessa edetään suksilla hiihtäen maastoon avattuja ja karttaan merkittyjä erilevyisiä ja –tasoisia hiihtouria pitkin. Kartalta valitaan reitti ja kierretään radan rastit numerojärjestyksessä. Rastit on sijoitettu urien varteen. Urilla ei ole latua, vaan hiihtotyyli on vapaa. Hiihtosuunnistus on vaativa kestävyyslaji, jossa tarvitaan hyvän kunnon lisäksi nopeaa päätöksentekoa sekä ketteryyttä ja taituruutta suksilla.

Pyöräsuunnistuksessa pyöräillään rastilta toiselle karttaan merkittyjä teitä tai polkuja pitkin. Suomessa poikkeaminen poluilta on sallittua. Se huomioidaan ratojen laadinnassa siten, että luonnon kulumisen haitat vältetään. Rastit sijoitetaan teiden tai polkujen varteen.

Tarkkuussuunnistus perustuu päättelytehtäviin. Radan varrella on tehtäviä, joissa ratkaistaan, mikä 3-5 rastilipusta vastaa karttaan merkittyä ja määritteillä tarkennettua rastia. Tarkkuussuunnistuksen rastit sijoitetaan hyväpohjaisten kulku-urien (polkujen, teiden jne.) varrelle, jotta myös liikuntarajoitteiset voisivat tasapuolisesti osallistua. Rataa ei merkitä maastoon eli jokaisen on osattava suunnistaa seuraavalle rastille.

Suunnistuskartta

Suunnistuskartta on kaksiulotteinen, ylhäältä päin kuvattu, yksityiskohtainen pienoiskuva maastosta. Koska suunnistus on kansainvälinen liikunta- ja urheilumuoto, on karttojen oltava maasta riippumatta mahdollisimman samanlaisia. Hyvä kartta antaa kaikille suunnistajille yhtäläiset mahdollisuudet suunnistukseen: kartan on oltava riittävän tarkka, luotettava ja täydellinen, mutta samalla tarpeeksi selkeä ja helposti luettava myös juostessa. Kartassa kuvataan kaikki kartanlukuun ja reitinvalintaan vaikuttavat seikat, kuten maanpinnan muodot, kulkukelpoisuus, avoimuus, maankäytön päämuodot, vedet, rakennukset, tieverkko ja muut yhteydet sekä erityiset suunnistuskohteet. Korkeuskäyrin kuvatut maanpinnan muodot ja maalajien kuviorajat ovat kartanluvun tärkeä perusta.

Suunnistuskartan mittakaava kertoo, kuinka paljon maaston kuvaa on pienennetty. Jos mittakaava on esimerkiksi 1:10000, yksi sentti kartalla vastaa 100 m maastossa. Suunnistettaessa kartta suunnataan maaston mukaisesti eli siten, että maastossa oikealla olevat kohteet ovat kartassa oikealla jne. Kartan voi suunnata maaston kohteiden perusteella tai kompassin avulla. Kun kartta on suunnattu oikein, sen yläreuna on aina kohti pohjoista. Kartan suuntaaminen helpottaa kartanlukua ja maaston hahmottamista.

Suunnistuskartan värit ja merkit auttavat ymmärtämään yhteyden maaston ja kartan välillä. 

Suunnistukseen voit tutustua myös Suomen Suunnistusliiton internetsivuilla www.ssl.fi ja siellä edelleen Nuorisotoiminta ja Virtuaalisuunnistuskoulu.

Tehtäviä:

1. Opetuskartoissa yleinen mittakaava on 1:5000. Kuinka pitkä silloin on maastossa matka, joka on yhden senttimetrin mittainen kartalla?
2. Tutustu kompassin käyttöön (voit tarvittaessa opiskella kompassin käyttöä etsimällä siitä tietoa internetsivulta www.ssl.fi ja sieltä Nuorisotoiminta -> Virtuaalisuunnistuskoulu -> Kompassi). Missä suunnassa on itä, entä länsi? Mihin suuntaan lähtiessäsi kulkisit suoraan pohjoiseen? Mihin ilmansuuntaan lähdet, kun kuljet seuraavalle rastille?
3. Tarkastele suunnistuskarttaa. Mitä asioita kartassa kuvataan keltaisella ja mitä sinisellä? Entäpä valkoisella? Löydätkö kartasta paikan, missä olet parhaillaan?
4. Suuntaa katseesi kohti ?. Näet edessäsi pellon, joka rajoittuu ?suunnasta kulkemaasi kuntopolkuun ja vasemmalta metsäalueeseen. Arvioi kartalta pellon pituus siltä osin, kuin se rajoittuu vasemmalla näkyvään metsäalueeseen.
5. Tehkää koululla pienissä ryhmissä kartta koulun pihasta ja vertailkaa sitten laadittuja karttoja. Mitä eroa niistä löytyy? Kotitehtävänä jokainen oppilas voi laatia suunnistuskartan omasta pihapiiristään.

2. KASVUPAIKKATYYPIT JA METSÄTYYPIT – TUORE KANGAS

Kasvupaikkatyypit

Käytännön metsätaloudessa metsämaat luokitellaan yleensä kasvupaikkatyyppeihin. Sekä puiden että muun kasvillisuuden menestymiseen ja valikoitumiseen erilaisille kasvupaikoille vaikuttavat maaperän ravinteisuus, kosteus ja ilmasto.

Kangasmaat jaetaan kuuteen kasvupaikkatyyppiin (ravinteikkaimmasta karumpaan):
- lehdot
- lehtomaiset kankaat
- tuoreet kankaat
- kuivahkot kankaat
- karut kankaat
- karukkokankaat

Luokitus kattaa koko maan. Suomen metsämaat eivät ole erityisen ravinteikkaita. Lehdot ja lehtomaiset kankaat muodostavat vain 15 % metsäalasta. Metsämaiden jakauma on seuraavanlainen:
- lehdot ja lehtomaiset kankaat 15 %
- tuoreet kankaat 31 %
- kuivat ja karut kankaat, karukkokankaat 31 %
- rehevät suot 9 %
- karut suot 14 %

Tyypillisimmillään eri kasvupaikoille ominaiset kasviyhdyskunnat ovat löydettävissä hakkuukypsyyttä lähentelevien, täystiheiden metsiköiden suojasta. Ongelmallista kasvupaikan luokitus on mm. taimikoissa tai hakkuualoilla, joissa kasvipeite poikkeaa lajistoltaan ja erityisesti ulkoasultaan kasvupaikalle luonteenomaisesta sulkeutuneen metsän pintakasvillisuudesta.

Metsätyypit

A.K. Cajanderin vuosisadan alussa kehittämän metsätyyppiteorian mukaan pintakasvillisuus kuvastaa vallitsevien kasvutekijöiden – sekä maaperän että ilmaston – yhteisvaikutusta. Kasvupaikat voidaan siis luokitella pintakasvillisuuden perusteella. Samaan kasvupaikkatyyppiin kuuluu ryhmä metsätyyppejä, jotka kuvaavat maapohjan puuntuotoskykyä. Esimerkiksi lehtomaisen kankaan metsätyyppejä ovat mm. käenkaali-mustikkatyyppi (OmaT) ja kurjenpolvi-käenkaali-mustikkatyyppi (GOMT).

Metsätyypit tunnistetaan aina kenttäkerroksen kasvien perusteella. Toisin sanoen enemmän tai vähemmän vaateliaiden kasvien esiintyminen osoittaa maaperän ravinteikkuuden. Käytännön luokittelussa on silti aina otettava huomioon metsän koko kuva – puuston kasvu ja elinvoimaisuus on syytä huomioida etenkin silloin, jos se poikkeaa pintakasvillisuuden perusteella tehdystä luokituksesta.

Metsätyyppien lisämääreinä käytetään tunnuksia, jotka kuvaavat puuston kasvua alentavan maaperän ominaisuuksia. Näitä ovat mm. kivisyys, soistuneisuus ja kunttaisuus. Suotyyppejä tarkentamaan käytetään tunnuksia ojikko, muuttuma ja turvekangas.

Opaskasvit

Opaskasvit ovat suhteellisen helposti tunnistettavia ruohoja, heiniä, varpuja ja sammalia. Tietty opaskasvi esiintyy jollakin metsätyypillä ja sitä viljavammilla tyypeillä.

Vaikka kaikki opaskasvit on yleensä helppo tunnistaa, on keskikesä silti suositeltavin tunnistusajankohta. Yksittäisen havainnon perusteella ei päätöksiä metsätyypistä kannata tehdä, vaan alueella kannattaa liikkua.

Yleensä aluskasvillisuutta ei tarvitse tutkia yksityiskohtaisesti, vaan pelkkä silmäys riittää kertomaan, mistä metsätyypistä on kysymys. Vain hankalissa tapauksissa on katsottava nk. opaskasveja. Tietyn metsätyypin opaskasvi on kasvilaji, joka esiintyy kyseisen tyyppisessä metsässä, muttei karummassa paikassa. Metsätyypit nimetään usein tyypillisten opaskasvien tieteellisten nimien mukaan.

Kasvupaikkatyypit metsämaalla

Metsämaan kasvupaikkatyyppeihin voit tutustua liitteen 1 avulla.

Tehtäviä:

1. Kulkusuuntaan nähden polun vasemmalla puolella näkemäsi metsä on kasvupaikkatyypiltään tuore kangas ja metsätyypiltään mustikkatyyppi (MT). Siirry polulta metsään ja etsi kohteelta tälle metsätyypille tunnusomaisia kasveja: mustikka, kerrossammal, talvikki, vanamo ja seinäsammal. Käytä apunasi tarvittaessa kasvikirjaa. Opettele samalla myös opaskasvien latinankieliset nimet. Voitte halutessanne myös kerätä kotitehtävänä edellä mainitut kasvit, prässätä ne ja tehdä niistä vihkosen mustikkatyypin tunnusomaisista kasveista.
2. Valmistakaa Hullunkuriset kasviperheet –pelikortit koko luokan yhteistyönä liitteenä 2 olevien ohjeiden mukaisesti (lähde: www.oppimispolku.fi, Lähimetsän kasvit –kurssi).
3. Tutustu metsien sammaliin ja etsi ainakin kaksi seuraavista: seinäsammal, kerrossammal, kynsisammal, karhunsammal. Minkälaisessa paikassa sammal kasvaa? Kuvaile sammalen ulkonäköä – mistä tunnistat sammalen? Mistä sammal on saanut nimensä?

3. KUIVA KANGAS JA KARUKKOKANGAS, MUKURAMÄNTY

Kun kuljet polkua pitkin vajaa sata metriä kohteelta 3 eteenpäin, näet vasemmalla puolella polkua runkonsa puolesta erikoisen näköisen männyn. Tämä männyn erikoismuoto on nimeltään mukuramänty. Mukuroiden kehittymiseen männyn runkoon ei voida antaa selkeää syytä, mutta niiden syntyyn on yritetty löytää monenlaisia selityksiä. Mutaation lisäksi mukuroiden on arveltu voivan syntyä esimerkiksi uinuvien silmujen kylestyessä tai tuhosienten- ja hyönteisten vaikutuksesta.

Männyn rungossa näkyvät mukurat ovat puuainetta. Männyllä mukuraa ja visaa ei eroteta toisistaan. Joskus kuitenkin puhutaan visamännystä mukuramännyn sijaan. Metsäntutkimuslaitoksen metsägeneettiseen rekisteriin on tallennettu tiedot vajaasta 200 erikoismännystä, jotka jakautuvat kymmeneen eri erikoismuotoon neulasten värin ja muodon, kasvutavan, rungon ja kuoren muodon tai käpyjen perusteella. Valtaosa niistä on mukuramäntyjä, yhteensä 104 kappaletta.

Männyllä, kuten muillakin puulajeilla, on paljon esimerkiksi kasvutavaltaan erikoisia puuyksilöitä, joita ei pystytä sijoittamaan mihinkään jo olemassa olevaan erikoismuotoon. Näitä puita on myös yleensä hankala kuvailla muuta kuin yksittäisinä yksilöinä. Tällaisten puiden erikoinen ulkomuoto on usein perimän ja ympäristön yhteisvaikutuksen tulosta.

Puiden normaalista poikkeavat muodot lisäävät omalta osaltaan metsiemme geneettistä monimuotoisuutta, ja niillä on ainutkertaisina poikkeamina oma arvonsa. Siksi metsäpuiden erikoismuotoja on syytä suojella siinä missä muitakin luonnon harvinaisuuksia. Jos löytää metsästä erikoisen puun, kannattaa siitä tehdä ilmoitus metsägeneettiseen rekisteriin. Tällöin puu rekisteröidään ja sille annetaan kantapuunumero. Lisäksi metsänomistaja voi halutessaan rauhoittaa harvinaisen erikoismuodon virallisesti luonnonsuojelulain nojalla.

Metsien geneettisen monimuotoisuuden lisäksi puiden erikoismuodoista voi olla myös muuta hyötyä. Erikoisen näköiset puut ovat haluttuja piha- ja koristepuita, ja koristeellista puuainesta pidetään arvossaan, kuten esimerkiksi visakoivua. Luonnonvaraisena kasvava erikoismuoto tulisi kuitenkin aina jättää rauhaan, ellei sen säilyminen ole jostain syystä uhattuna; usein siirto epäonnistuu ja harvinaisuus tuhoutuu. Luontaisista erikoispuista on kuitenkin lisätty viljelylajikkeita joko kasvullisesti (perintöaines siirretään muuttumattomana emopuusta siitä monistettuihin taimiin) tai suvullisesti (lisätään siemenistä, jolloin vain osasta siemeniä tulee emopuun kaltaisia jälkeläisiä).

Tehtäviä:

1. Numero 3:n kohdalla polun vasemmalla puolella voit tutustua kuivaan kankaaseen ja metsätyypeistä kanervatyyppiin (CT). Siirry polulta metsään ja etsi pohjakerroksesta kanervatyypille ominaisia kasvilajeja: kanerva, variksenmarja ja keräporonjäkälä.
2. Kun kuljet numero 3:n kohdalta hiukan eteenpäin ja siirryt polun oikealle puolelle metsään, liikut karukkokankaalla, joka on metsätyypiltään jäkälätyyppi (Clt). Etsi kasvupaikalle tyypillisiä kasvilajeja: hirvenjäkälä, keräporonjäkälä ja torvijäkälä.
3. Miten maanomistajan tulisi toimia, jos hän löytää metsästään mukuramännyn?

4. METSIEN MONIMUOTOISUUS JA AVAINBIOTOOPIT,
    PIENIALAINEN SUO

Monimuotoisuus ja avainbiotoopit

Olennainen osa maamme luonnosta muodostuu metsistä ja niissä elävistä lajeista. Myös suurin osa uhanalaisista lajeista elää metsissä. Koska kansantaloutemme on riippuvainen uusiutuvien metsävarojen hyödyntämisestä, on tärkeää etsiä tapoja, joilla metsätaloutta voidaan harjoittaa metsien monimuotoisuus säilyttäen. Talousmetsät poikkeavat puuston ikärakenteen ja lajikoostumuksen sekä lahopuun määrän suhteen luonnontilaisista metsistä. Kuitenkin monet luonnontilaisen metsän piirteet, kuten järeät vanhat puut, kuolleet lahoavat rungot sekä lehtipuusto, ovat useille metsäluonnon vaateliaille lajeille välttämättömiä.

Luonnon monimuotoisuuden huomioon ottamisesta säädetään metsälaissa. Sen mukaan esimerkiksi harvinaiset, usein pienialaiset ekosysteemit eli niin sanotut avainbiotoopit tulee suojella. Näitä metsälain tarkoittamia erityisen tärkeitä elinympäristöjä ovat:

1. lähteiden, purojen ja pysyvien vedenjuoksu-uomien muodostamien norojen sekä pienten lampien välittömät lähiympäristöt
2. ruoho- ja heinäkorvet, saniaiskorvet sekä lehtokorvet ja Lapin läänin eteläpuolella sijaitsevat letot
3. rehevät lehtolaikut
4. pienet kangasmetsäsaarekkeet ojittamattomilla soilla
5. rotkot ja kurut
6. jyrkänteet ja niiden välittömät alusmetsät
7. karukkokankaita puuntuotannollisesti vähätuottoisemmat hietikot, kalliot, kivikot, louhikot, vähäpuustoiset suot ja rantaluhdat.
   
   

Metsänomistaja voi hakea tukea edellä mainittujen avainbiotooppien säilyttämiseen. Myös muiden metsien ominaispiirteiden, kuten vanhojen, luonnonsuojelullisesti arvokkaiden metsiköiden, harjujen paisterinteiden, suppien, ruohoisten soiden, perinnemaisemien hakamaiden ja metsäniittyjen, säilyttäminen on metsänhoitosuositusten mukaista hyvää metsänhoitoa.

Suo

Suot ovat kasvupaikkoja, joilla kasvaa turvetta muodostavia suokasveja. Suot luokitellaan yleensä kolmeen päätyyppiin: korpiin, rämeisiin ja avosoihin. Avosuot jaotellaan edelleen lettoihin ja nevoihin. Korpien tyypillinen puulaji on kuusi, rämeiden pääpuulajina on mänty.Tällä kohteella näet pienialaisen suon, rämeen, jolla kasvaa männyn lisäksi muun muassa rahkasammalta, juolukkaa, karpaloa, suopursua ja tupasvillaa.

Soiden maapohja on aina turvetta. Turve on epätäydellisesti hajonneista kasvien jäännöksistä syntynyt maalaji, joka on kerrostunut muodostumispaikalleen. Meillä yleisinä esiintyvät turpeet lajitellaan niiden kasvinjäännöskoostumuksen perusteella kolmeen pääryhmään: rahkaturpeet, saraturpeet ja puuvaltaiset turpeet.

Tehtäviä:

1. Mitä tarkoitetaan monimuotoisuudella? Miten se näkyy tällä kohteella?
2. Valmista ötökkäansa. Voit tehdä sen koulun tai kodin lähimetsään. Upota maahan purkki niin, että sen suuaukko on maanpinnan tasolla. Tarkista ansa seuraavana päivänä. Tutki millaisia hyönteisiä purkkiin on pudonnut. Apuna voit käyttää hyönteisopasta.

5. KOLOPUU JA LINNUNPÖNTÖT

Kun siirryt polulta n. 15 metriä suoraan polun oikealle puolelle, tulet männyn luokse, jossa on eri puolella runkoa useita koloja. Tämä on ns. kolopuu, joka tarjoaa koloissa pesiville linnuille sekä suojaa että ruokailu- ja pesäpaikan. Neljännes maamme metsälintulajeista tarvitsee pesintään sopivia koloja ja onkaloita. Kololintuja ovat mm. tikat, useat pöllöt, tiaiset sekä eräät vesilinnut.

Kolojen muodostumiselle ja tekemiselle soveliaimpia ovat iäkkäät ja lahoamisen vaurioittamat puut. Tikat voivat tehdä koloja myös terveisiin puihin. Lehtipuut ovat yleisimpiä kolopuita, ja metsiemme tärkein kolopuulaji on haapa. Havupuissa koloja on harvemmin. Palokärki tekee kuitenkin usein kolonsa järeään mäntyyn. Pohjantikka sen sijaan on mieltynyt pystyyn kuolleisiin kuivettuneisiin kuusiin. Metsässä monilla koloissa pesivillä linnuilla on merkittävä tehtävä, sillä ne torjuvat biologisesti tuholaisia. Esimerkiksi pöllöt syövät pienjyrsijöitä ja eri tiaislajit hyönteisiä.

Metsiä käsiteltäessä on tärkeää, että kolopuut jätetään hakkuissa metsään. Esimerkiksi vesistöjen läheisyydessä ne sopivat telkkien ja koskeloiden pesäpuiksi. Yleensä kolopuista on talousmetsissä pulaa. Yksittäisetkin kolopuut ovat kololintujen kannalta tärkeitä. Erityisen arvokkaita ovat runsaasti kolopuita sisältävät ’kolopuumetsiköt’. Sellaisia voivat olla esimerkiksi ikääntyneet haavikot.

Kun kolopuita ei ole tarjolla riittävästi, ihminen voi helpottaa lintujen elämää viemällä metsiin linnunpönttöjä. Pöntön pitää olla tiivis, lämmin ja kestävä, sillä useimmat kolopesijät haluavat hautoa pimeässä ja vedottomassa paikassa. Helpoimmin linnut löytävät pöntöt lehtipuista ja männystä.

Tehtäviä:

1. Mitkä nisäkkäät käyttävät kolopuita pesimäpaikkoina? Mihin kolopuita tarvitaan talvella?
2. Linnunpöntöt rakennetaan aina laudasta tai pyöröpuusta, sillä ne eristävät lämpöä ja kosteus pääsee imeytymään puuhun. Pöntön lentoaukon ympärille kiinnitetään kuitenkin yleensä peltiä. Miksi?
3. Miten linnunpönttö kiinnitetään puuhun?

6. PUUN IKÄ

Puut kasvavat joka vuosi pituutta ja paksuutta. Runkoon muodostuu vuosittain uusi kerros puuta, joka erottuu kannosta tai kaadetun puun tyvestä vuosirenkaana eli vuosilustona. Vuosilusto koostuu kahdesta osasta: vaaleampi rengas on kasvukauden alussa syntynyttä kevätpuuta ja tummempi rengas kasvukauden loppupuolella muodostunutta kesäpuuta. Värieron aiheuttaa se, että kevätpuun solut ovat kesäpuuhun verrattuna suurempia ja ohutseinäisempiä. Kevät- ja kesäpuu erottuvat havupuilla lehtipuita paremmin.

Vuosiluston leveys eli puun kasvunopeus erityisesti puun nuoruusaikana vaikuttaa puun lujuuteen ja sahapuun laatuun. Hyvälaatuisessa sahapuussa tulisi luston leveyden kuuden sentin säteellä ytimestä olla alle kaksi milliä. Rehevällä kasvupaikalla vuosirenkaat ovat leveät. Karulla maaperällä kasvaneella puulla vuosirenkaat ovat ohuet, ja niiden erottamiseen voi tarvita jopa suurennuslasia. Mitä pohjoisempana ollaan, sitä hitaammin puut kasvavat. Vuosilustojen paksuuteen vaikuttavat myös mm. kasvupaikan valoisuus, ravintotilanne ja lannoitus, puun ikä, harvennushakkuu ja kunnostusojitus. Esimerkiksi kahden viimeksi mainitun jälkeen puu saa lisää puhtia kasvaa, minkä vuoksi myös vuosirenkaat levenevät. Vuosirenkaista voi päätellä myös, onko metsä joskus palanut: metsäpalosta jää kantoon muistoksi hiilikerros.

Nuoresta männystä puun ikä voidaan määrittää myös laskemalla oksakiehkurat. Samana vuonna syntyneet oksat lähtevät männyn rungosta samalta kohdalta oksakiehkuroina. Mänty tekee vain yhden oksakiehkuran vuodessa. Oksakiehkuroiden määrä on siis sama kuin puun ikä.

Vanhemmiten alimmaiset oksakiehkurat kuivuvat ja karsiutuvat pois, jolloin iän määritys oksakiehkuroista hankaloituu. Silloin olemassa olevien oksakiehkuroiden määrään on lisättävä se vuosimäärä, jonka arvioidaan kestäneen, ennen kuin puu on kasvanut siihen mittaan, josta oksat alkavat.

Kuusikin tekee oksakiehkuroita, mutta se voi tehdä oksakiehkuroiden väliin samana vuonna useitakin pienempiä ja hennompia oksia. Niistä ei kuitenkaan muodostu säännöllisiä kiehkuroita eikä niitä pidä laskea mukaan. Koivun iästä ei sen sijaan pysty antamaan kuusen tavoin edes likimääräistä arviota oksien kasvua tarkkailemalla.

Metsätaloudessa puuston iän arvioinnissa voidaan käyttää apuna ikä- eli kasvukairaa. Puusta kairataan rinnankorkeudelta eli 1,3 metrin korkeudelta lastu, josta lasketaan vuosilustojen lukumäärä. Tähän määrään lisätään aputaulukosta saatava keskimääräinen ikälisäys puun syntypisteen ja 1,3 metrin korkeuden välillä.

Metsää uudistettaessa eli päätehakkuussa puut ovat yleensä iältään kuudestakymmenestä sataankuuteenkymmeneen vuotta (60-160). Uudistuskypsyys vaihtelee puulajin, kasvupaikkatyypin ja maantieteellisen sijainnin mukaan. Mitä karumpi kasvupaikka ja mitä pohjoisemmassa ollaan, sitä iäkkäämpää puuston on oltava saavuttaakseen uudistuskypsyyden.

Tehtäviä:

1. Laske aukolla näkyvien männyntaimien ikä oksakiehkuroista.
2. Laske jonkin kannon keskipisteestä lähtien, minkä paksuinen puu on ollut silloin, kun se on ollut ikäisesi. Mitä puita tällä alueella on kasvanut ennen hakkuuta?
3. Sahatkaa puusta jokaiselle oppilaalle oma kiekko, ja merkitkää puun vuosirenkaisiin oppilaille tärkeitä tapahtumia, esim. :
   · minä synnyin
   · pikkusisko/pikkuveli tai isosisko/isoveli syntyi
   · äiti ja isä/mummu ja pappa syntyivät
   · Suomi itsenäistyi
   · aloitin koulun

7. NORO, LEHTOMAINEN KANGAS

Tällä kohteella polun vasemmalla puolella voit tutustua puronoroon ja lehtomaisen kankaan kasvilajeihin. Kun kuljet puronvartta pitkin ja tutkit kasvillisuutta, voit löytää ainakin ahomansikan, ketunleivän, lehväsammalia, kevätlinnunsilmän, suo-orvokin ja saniaisia.

Purot tuovat metsäympäristöön biologista monimuotoisuutta. Virtaavan veden läheisyydessä vallitsee yleensä ympäröivästä metsästä poikkeava viileä pienilmasto, sillä maaperä on kostea ja kasvupaikka varjoisa. Kasvillisuus veden ympärillä on usein rehevämpää kuin ympäristössä. Purojen varsilla viihtyvät esimerkiksi erilaiset yrtit, ruohot ja saniaiset. Luonnontilaisena säilyneitä puronvarsia on enää vain vähän jäljellä. Usein purot on perattu metsätalouskäytön vuoksi. Nykyisin erityisen tärkeät elinympäristöt ja muut pienialaiset arvokkaat kohteet ympäristöineen jätetään käsittelemättä.

Kun kuljet puronvartta eteenpäin, näet vasemmalla muutamassa puussa paljon kääpiä. Ne ovat merkkejä siitä, että puut ovat lahoja. Kasvaviin puihin käävät pääsevät erilaisten vaurioiden kuten lumenmurtojen, pakkashalkeamien sekä myrsky- tai ajovaurioiden seurauksena.

Tehtäviä:

1. Tutki purossa virtaavan veden laatua. Onko vesi kirkasta vai sameaa? Voisiko sitä käyttää juomavetenä?
2. Tutki puissa kasvavia kääpiä. Ovatko ne kaikki samannäköisiä ja –värisiä? Miksi eivät?
3. Etsi vanha puu ja anna sen kertoa tarina menneiltä ajoilta. Kuvita kertomuksesi.

8. JOKAMIEHENOIKEUDET

Meillä Suomessa ja myös muissa pohjoismaissa metsät ovat avoinna kaikille omistuksesta riippumatta. Kansalaisten oikeutta nauttia metsistä ja niiden antimista sanotaan jokamiehenoikeudeksi. Oikeuden lisäksi metsissä liikkumiseen ja jokamiehenoikeuksiin liittyy myös velvollisuuksia: metsää ei saa roskata eikä metsän asukkaiden rauhaa häiritä. Jokamiehenoikeudet antavat meille suomalaisille erinomaiset mahdollisuudet liikkua ja virkistäytyä metsissä.

Jokamiehenoikeudet lyhyesti

Maastossa saat:

• liikkua jalan, hiihtäen tai pyöräillen luonnossa muualla kuin pihamaalla sekä muilla kuin sellaisilla pelloilla, niityillä tai istutuksilla, jotka voivat kulkemisesta vahingoittua
• oleskella tilapäisesti – esimerkiksi telttailla riittävän etäällä asumuksesta – siellä, missä liikkuminenkin on sallittua
• poimia luonnonmarjoja, sieniä ja kukkia
• onkia ja pilkkiä
• kulkea, uida ja peseytyä vesistössä sekä kulkea jäällä

Maastossa et saa:

• aiheuttaa häiriötä tai haittaa toisille
• häiritä tai vahingoittaa lintujen pesiä ja poikasia
• häiritä poroja ja riistaeläimiä
• kaataa tai vahingoittaa kasvavia puita, ottaa kuivunutta tai kaatunutta puuta, varpuja, sammalta tms. toisen maalta
• tehdä avotulta toisen maalle ilman pakottavaa tarvetta
• häiritä kotirauhaa esimerkiksi leiriytymällä liian lähelle asumuksia tai meluamalla
• roskata ympäristöä
• ajaa moottoriajoneuvolla maastossa ilman maanomistajan lupaa
• kalastaa ja metsästää ilman asianomaisia lupia

Nämä rajoitteet koskevat myös ulkomaalaisia.

Nuotion tekeminen

Nuotion sytyttämiseen tarvitaan aina maanomistajan lupa. Avotulta ei saa tehdä lainkaan, jos alueelle on annettu metsäpalovaroitus. Retkikeittimen käyttöä ei lasketa avotuleksi eli sen käyttöön maanomistajan lupaa ei tarvitse erikseen kysyä. Ulkoilu- ja leirintäalueilla on usein varattu tulen tekoon erityiset paikat, eikä tulta pidä näillä alueilla tehdä muualle.

Nuotiopaikaksi valitaan hiekka- tai soramaa, jossa on mahdollisimman vähän tuhoutuvaa kasvillisuutta ja jossa riski tulen leviämiseen on pienimmillään. Jos paikalla kasvaa sammalta, käännetään se sivuun. Nuotiopaikan ympärille voi rakentaa kivikehän suojaamaan ympäröivää maastoa. Lähistöltä tulisi löytyä sammutukseen sopivaa vettä. Nuotion polttamiseen saa poimia irtonaisia risuja ja oksia, mutta puista ei saa taitella oksia, ei edes kaatuneista. Sytykkeeksi sopivat esimerkiksi oksista ja haloista vuollut kiehiset, tuohi, kaislat tai katajan kuoren kuiva pinta rikottuna. Kuusen tai koivun naavaa voi myös käyttää sytykkeenä, samoin kuusen ja männyn kuivia oksia.

Nuotion voi sytyttää vaikkapa seuraavasti:

Nuotion pohjaksi asetetaan muutama oksa lappeelleen maahan. Alimmaiseksi laitetaan kiehisiä tai muuta sytykettä, jonka jälleen asetellaan keon muotoon oksia ja muutama vankempi karahka. Kun tuli on syttynyt, lisätään isompia puita. Nuotion polttamisen jälkeen huolehditaan siitä, että se sammuu kunnolla. Jäljet peitetään, pois käännetyt sammaleet asetellaan takaisin ja kivikehän kivet palautetaan paikoilleen.

Tehtäviä:

1. Vastaa seuraaviin kysymyksiin:
   - Saatko taitella oksia elävistä puista? 
   - Saatko tehdä nuotion?
   - Entä telttailla? 
2. Nuotiolla on mukava paistaa joskus muutakin herkkua kuin makkaraa. Tikkupullat syntyvät hetkessä helposti, ja taikinan voi päiväretkelle lähtiessä sekoittaa jo koululla tai kotona. Taikinaan tarvitaan: 
   - 4 dl vehnäjauhoja
   - 2,5 dl vettä
   - 2 rkl sokeria
   - 2 tl leivinjauhetta
   - 0,5 tl suolaa
   Taikinasta sekoitetaan paksu, kiinteä pullataikina, joka leivotaan käsissä pitkiksi, parin sentin paksuisiksi pötkylöiksi. Pötkylät kierretään keppien ympärille ja kypsennetään hitaasti hiilloksen päällä. Pulla on kypsää, kun se irtoaa helposti kepistä. Paistokepin jättämään reikään voi vielä lisätä hilloa.
3. Nuotiopaikan tuntumassa on mukava leikkiä erilaisia metsäleikkejä. Tässä muutamia esimerkkejä:
   Oppilaista muodostetaan pareja. Toinen parista ohjaa nuotion lähiympäristössä toista, jonka silmät on peitetty. Ohjaaja kertoo, mennäänkö suoraan, käännytäänkö, kumarrutaanko, harpataanko jne. Pari ohjataan koskettelemaan ja tunnustelemaan puiden runkoja, kasveja, kivien pintaa. Välillä vaihdetaan ohjaajaa.
   Oppilaat muodostavat jonon niin, että takana olevan kädet ovat edessä olevan olkapäillä. Jonon ensimmäinen pitää silmänsä auki, muut sulkevat ne. Jono etenee vetäjän johdolla jonkin matkaa. Sitten jonon ensimmäinen siirtyy viimeiseksi, ja uusi vetäjä alkaa kuljettaa jonoa. Leikkiä jatketaan niin kauan, että kukin ehtii olla vetäjänä. Leikissä täytyy huomioida, että ensimmäinen ei saa kulkea liian kovaa, koska suljetuin silmin liikkuminen on hitaampaa kuin liikkuminen silmät auki. 

9. METSÄN PUUT JA PENSAAT

Suomessa on vain kolme metsätaloudellisesti tärkeää puulajia: mänty, kuusi ja koivu. Lisäksi maassamme kasvaa luonnonvaraisena kataja, marjakuusi, pihlaja, tuomi ja pajut sekä ns. jalot lehti puut eli tammi, saarni, jalava, lehmus ja vaahtera. Vaikka näillä puulajeilla ei ole yleensä metsätaloudelliselta kannalta tärkeää merkitystä, ovat ne erittäin arvokkaita metsien monimuotoisuuden säilyttämisen ja uhanalaisten eliölajien elinympäristön turvaamisen vuoksi.

Seuraavassa on kerrottu tarkemmin muutamista kohteella näkyvistä puulajeista ja pensaista. Puihin liittyy myös paljon kansanperinnettä ja ihmisten mieliin jääneitä muistoja, ja muutamia otteita on kirjattu tähänkin yhteyteen.

Pihlaja (Sorbus aucuparia)

Pihlaja on yleinen puulaji koko maassa, ja sitä tavataan kaikkialla Euroopassa. Se onkin melko mukautuvainen kasvupaikan suhteen kasvaessaan sekä rehevissä lehdoissa että kuivan kankaan karuissa olosuhteissa. Pihlaja kestää myös varjostusta, mutta jää silloin usein vain kukattomaksi pensaaksi. Pihlaja haaroittuu helposti ja kasvaa usein pensaana. Kasvu hidastuu taimivaiheen jälkeen nopeasti ja puut ovatkin pienikokoisia – suuria yksirunkoisia pihlajia tapaa harvinaisina parhailla kasvupaikoilla. Menneinä aikoina pihlajaa on pidetty pyhänä puuna, jonka kaataminen on tiennyt talolle huonoa onnea.

Pihlajan puuaines on kaksivärinen: pintaosa on kellanvaalea ja ydin harmaanruskea. Puu on kovaa ja sitkeää eikä siinä ole juuri eritystuoksua. Lahoaminen on nopeaa. Puusepänteollisuudessa pihlajaa on alettu arvostaa yhä enemmän. Siitä valmistetaan esimerkiksi huonekaluja ja pieniä käyttöesineitä.

Pihlaja kukkii alkukesästä suurin, valkoisin kukkahuiskiloin. Oranssinpunaiset marjat säilyvät vielä lehtien pudottuakin. Marjat sisältävät runsaasti A- ja C-vitamiinia, ja niistä voi valmistaa esimerkiksi hyytelöä. Eri puuyksilöiden tuottamien marjojen maussa on eroa, mutta maku on aina melko hapan. Linnuista tilhet ja rastaat ruokailevat syksyisin mielellään pihlajapuissa.

’Pihlaja ei kahta taakkaa kanna’

Rauduskoivu (Betula pendula)

Rauduskoivu on Suomen kansallispuu. Se kasvaa nopeasti ja on melko vaatimaton kasvupaikkansa suhteen. Rauduskoivua tavataan meillä koko maassa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Rauduskoivun lehti on kaksinkertaisesti sahalaitainen, ja nuoret kasvaimet tuntuvat käteen karheilta. Vanhemmiten puun tyviosan kuori muuttuu paksuksi, rosoiseksi ja tummanharmaaksi.

Rauduskoivun muunnoksina tunnetaan liuskelehtiset pirkkalankoivu ja loimaankoivu. Visa syntyy mutaation tuloksena ja periytyy siemenen kautta. Sitä esiintyy eniten rauduskoivulla, mutta sitä on tavattu harvinaisena myös hieskoivulla, harmaa- ja tervalepällä, pihlajalla ja raidalla. Visakoivun puuaines on erittäin kovaa ja niin haluttua huonekalu- ja koristepuuksi, että se on ylivoimaisesti arvokkain puulaji Suomessa.

Koivun vaaleasta puuaineksesta tehdään esimerkiksi huonekaluja, vaneria ja parkettia. Ennen maaseudulla koivusta valmistettiin myös lautasia, lusikoita ja kulhoja. Koivu on polttopuuna vailla vertaa: se antaa runsaasti lämpöä eikä kipinöi. Koivun tuohen hyödyntäminen opittiin jo varhain, ja siitä on tehty esimerkiksi tuohikontteja, virsuja ja torvia. Myös katontekoaineena tuohta on käytetty. Rauduskoivusta tehdään myös vihdat, luudat ja vispilät.

’Vispilät tehtiin keväällä nuoren koivun varvuista silloin, kun ne olivat hiirenkorvalla. Kuoritut varvut jaettiin kahteen yhtä suureen osaan, työnnettiin vastakkain ja väännettiin molemmat puolet yhteen niin, että panta vääntyi kireästi mutkalle’ (Saarijärvi)

Hieskoivu (Betula pendula)

Hieskoivu viihtyy kosteilla kasvupaikoilla ja muihin puulajeihimme verrattuna tiiviimmillä maapohjilla. Hieskoivun lehti on säännöllisen sahalaitainen, ja sen oksankärjet ja nuoret kasvaimet ovat rauduskoivuun verrattuna pehmeämmät. Keväällä hieskoivun voi erottaa rauduskoivusta seuraamalla lehtien puhkeamista: hieskoivuun lehdet tulevat noin viikkoa myöhemmin. Hieskoivu on lyhytikäinen, sillä se saavuttaa harvoin 100 vuoden iän. Lapin tuntureiden metsänrajapuuta tunturikoivua pidetään hieskoivun alalajina.

Hieskoivun puuaines on laadultaan ja käyttötarkoitukseltaan hyvin samanlaista kuin rauduskoivun. molempia käytetään sellunvalmistuksessa etenkin hienopapereiden, kuten kopio- ja korkealaatuisten painopapereiden, raaka-aineena. Koska hieskoivu jää usein rauduskoivua pienemmäksi, ei siitä saada niin usein tukkipuuta. Koivua voidaan käyttää myös ravintona: lehdistä voidaan valmistaa teetä ja siitä voidaan juoksuttaa mahlaa. Ksylitoli, hampaille ystävällinen makeutusaine, tehdään koivun hemiselluloosasta.

’Puinen ruumis, lasiset silmät, kiviset kengät, tuohihattu päässä, sammaltukko suussa – mikä se on? Tuohikattoinen tupa’ (Loimaa)

Paatsama (Frangula alnus)

Paatsamaa kasvaa meillä yleisesti joko pensaana tai pienenä puuna. Sen pituus vaihtelee yleensä puolentoista ja neljän metrin välillä. Paatsama pitää kasvupaikasta, jossa on riittävästi kosteutta. Siksi se viihtyy mainiosti esimerkiksi rannoilla. Paatsama kukkii vihertävänvalkoisin kukinnoin, joihin muodostuu ensin punainen ja myöhemmin mustaksi muuttuva luumarja.

Taikinamarja (Ribes alpinum)

Puutarhoissa viljeltyä punaherukkaa muistuttava taikinamarja on pienikokoinen, noin puolesta metristä puoleentoista metrin pituuteen kasvava pensas. Sen kasvupaikkana ovat yleisesti kiviset rinteet ja lehdot, lähinnä maamme länsiosissa. Kukat ovat vihertävänkeltaiset, ja niihin muodostuu punainen, maultaan melko mitäänsanomaton marja.

Tehtäviä:

1. Katsele ympärillesi. Mitä puulajeja tunnistat?

2. Etsi rastin ympäristöstä kohteella esitellyt pensaat, paatsama ja taikinanmarja. Minkä värisiä ovat niiden marjat?

2. Mitä tarkoitetaan pihlajasta kerrottaessa esitetyllä sananparrella?

3. Kuivatkaa pihlajanmarjoja ja valmistakaa niistä pihlajanmarjahelmet. Kuivaus onnistuu seuraavasti: Valitkaa kuivattavaksi kauniita marjaterttuja, joista poistetaan tummat ja ruskeat marjat. Marjat voi ripustaa narulle kuivumaan tai käyttää kuivaamiseen koneellista kuivuria – tällöin marjat pysyvät ’pulleampina’. Kun marjat ovat kuivuneet, irrotetaan ne tertuista ja säilytetään paperipussissa tai kannellisessa purkissa. Kuivuttuaan marjat voi pujotella helmiksi lankaan neulan avulla.

4. Valmista tuohisormus. Sormuksen tekemiseen tarvitset koivun tuohta, viivoittimen ja sakset. Leikkaa tuohesta n. 5 mm leveä ja reilu kymmenen cm pitkä pätkä. Pujottele sormus alla olevan ohjeen mukaan. 

5. Mieti, miksi rauduskoivua kutsutaan riippakoivuksi.

6. Kuunnelkaa lehtipuiden ’elämänvirtaa’ keväällä – miksi puu suhisee? Lainatkaa koulun terveydenhoitajalta stetoskooppia ja kuunnelkaa mahlan virtaamisesta aiheutuvaa suhinaa. Puun, jota kuunnellaan, on hyvä olla läpimitaltaan yli 15 cm ja ohutkuorinen.

10. PUUN PITUUDEN MITTAUS

Puiden pituutta voidaan mitata hypsometri-nimisellä laitteella. Jos laitetta ei ole käytössä, voidaan puun pituutta myös arvioida monenlaisten apukeinojen avulla. Puun pituuden arvioimisessa silmä harjaantuu nopeasti.

Aloittelijan kannattaa muistaa, että mänty ja koivu saavuttavat Suomessa vain harvoin 30 metrin pituuden. Kuusi voi olla yli 30 metriä pitkä, mutta vain muutamat yksilöt koko maassa yltävät 40 metriin asti.

Keppimenetelmä

1. Etsi maasta noin metrin pituinen suora keppi. Varmista, että maa on kohtuullisen tasainen sinun ja mitattavan puun välillä. Valitse paikka siten, että voit kulkea puulle esteettä.

2. Ota pystyssä olevan kepin arvioidusta keskikohdasta kiinni oikealla kädellä. Aseta vasemmalla kädellä kepin yläpää poskeen kiinni oikeanpuoleisen silmän alle. Pidä keppi vaakatasossa. Ota oikealla kädellä kepistä niin etäältä kiinni kuin käsivarsi suorana erityisesti kurottamatta yletät. Pidä keppiä tästä kohdasta kiinni koko työn ajan.

3. Käännä keppi oikeassa kädessäsi pystyyn siten, että pidät käsivarsi suorana edelleen kiinni samasta kohdasta keppiä. Pidä keppi täysin pystysuorassa. Kun puuta aluksi tähdätään, kannattaa katse suunnata puun puolivälin korkeudelle. Pidä keppi koko siirtymisen ajan pystysuorassa ja käsivarsi suorana. Siirry pään asentoa muuttamatta sellaiselle etäisyydelle puusta, että puu näyttää olevan kepin kanssa samanmittainen. Eli puun latva näyttää olevan kepin yläpään tasalla ja puun tyvi kepin alapäässä peukalosi kohdalla. Kun olet tällä etäisyydellä, niin pysähdy. Nyt matka maata pitkin puuhun on yhtä pitkä kuin puun pituus.

4. Mittaa tai arvioi askelmitalla etäisyys seisomakohdastasi puun tyvelle. Tämä etäisyys on puun pituus.

Tehtäviä:

1. Mittaa merkityn männyn pituus.

11. TAIMIKKO JA TAIMIKONHOITO

Puut tarvitsevat kasvaakseen valoa, lämpöä, vettä, ravinteita ja hiilidioksidia. Luonnossa näistä tarpeista käydään kovaa kilpailua. Kuten jo aiemmin metsätyyppikohteilla huomasit, kasvit voivat sopeutua erilaisiin olosuhteisiin ja pärjäävät näin kilpailussa. Toisaalta ne voivat pyrkiä valtaamaan mahdollisimman nopeasti paljon tilaa itselleen ja näin estämään ja hidastamaan muiden kasvien menestymistä.

Tällä kohteella näet polun vasemmalla puolella taimikon. Taimikko kasvaa tällä hetkellä ns. kaksijaksoisena eli ylemmässä latvuskerroksessa kasvaa rauduskoivu, alemmassa kuusi. Kuusi sietää hyvin varjostusta ja uudistuu luontaisesti koivikon alle.

Taimikonhoidolla voidaan auttaa puita selviämään kilpailussa paremmin. Sillä tarkoitetaan vesakon eli havupuiden kasvua hidastavien lehtipuiden (yleensä hieskoivu) raivaamista ja harventamista. Sen tarkoituksena on varmistaa, että kasvatettavilla puilla on tilaa kasvaa. Taimikonhoidossa poistetaan myös huonolaatuiset puut. Näin taataan metsän tuleva tuotto ja puiden hyvä laatu.

Tehtäviä:

1. Siirry polulta taimikkoon ja mittaa taimikon tiheys ympyräkoealalla. Tarvitsen siihen neljän metrin pituisen kepin. Kun pyörähdät taimikossa kerran ympyrän laskien samalla kaikki ympyrän sisälle jäävät taimet, saat taimitiheyden 50 neliömetrin alalla. Yksi taimi koealalla vastaa 200 tainta hehtaarilla. Kun kerrot saamasi taimimäärän 200:lla, saat taimien kokonaismäärän hehtaarilla.

Vertaa saamaasi tiheyttä oheisessa taulukossa näkyvään tavoitetiheyteen. Onko taimikko nykyisellään tiheydeltään liian harva, sopiva vai liian tiheä? Mitä hoitotoimenpiteitä taimikossa pitäisi tehdä seuraavaksi?

Tavoitetiheydet:

12. KÄÄRMEKUUSI

Suomalaisella kuusella (Picea abies) tavataan normaaliin lajinsisäiseen monimuotoisuuteen kuuluvan muuntelun lisäksi poikkeuksellisen runsaasti tämän vaihtelun ulkopuolelle jääviä erikoismuotoja. Näihin alettiin kiinnittää huomiota jo 1700-luvulla. Ensin erikoismuotojen ajateltiin johtuvan vain ympäristötekijöistä, kuten sopimattomasta maaperästä, heikosta juuristosta tai kasvutilan puutteesta. Myöhemmin todettiin, että eräillä kuusilajeilla on erityisen suuri taipumus perimän muutoksiin eli niiden erikoismuodot ovat saaneet alkunsa perintötekijöissä tapahtuneesta muutoksesta, mutaatiosta. Metsäntutkimuslaitoksen metsägeneettiseen rekisteriin on tallennettu tiedot kaikkiaan 452 erikoiskuusesta, jotka on luokiteltu 21 eri muotoon. Kuusia on luokiteltu muun muassa latvuksen muodon, kävyn rakenteen ja oksien kasvutavan mukaan. Vaihtelua esiintyy myös neulasten värissä sekä rungon ja kuoren rakenteessa.

Kohteella näkyvä käärmekuusi (Picea abies f. virgata) on yksi metsäpuidemme tunnetuimpia erikoismuotoja. Niitä on talletettu erikoispuiden rekisteriin 63 kappaletta. Kuusen erikoismuotojen luokittelu ei ole helppoa, ja käärmekuusia pidetäänkin metsäpuidemme erikoismuodoista ehkä kaikkein epäyhtenäisimpänä ryhmänä – niiden ulkomuodossa on paljon vaihtelua. Käärmekuuselle on kuitenkin ominaista, että silmuja ja oksia tai sivuoksia muodostuu vain vähän. Pääoksat ovat jäykkiä, ja niissä on vain vähän haaroja. Oksien kärkiosien neulaset ovat tavallista pidempiä ja paksumpia. Nimi käärmekuusikin kertoo jo paljon puun ulkomuodosta. Luontaisista käärmekuusista on lisätty viljelylajikkeita, joita ovat esimerkiksi ’Kampa’, ’Liero’, ’Pörrö’ ja ’Virgata’.

Tehtäviä:

1. Tarkastele kohteella näkyvää käärmekuusta. Miten se eroaa tavallisesta kuusesta?
2. Miten käärmekuusi on saanut alkunsa?

13. RIISTANHOITO JA METSÄSTYS

Riistanhoidolla tarkoitetaan sitä, että riistaa autetaan löytämään ravintoa, suojaa ja asuinsijoja. Runsaslumisina talvina, jolloin peurojen on vaikea löytää ravintoa, voidaan niille viedä heinää tarjolle joko metsänreunoihin tai erillisille ruokintapaikoille. Vaikka hirvet ja jänikset sopeutuvat paremmin talviseen ympäristöön, hakeutuvat nekin mielellään valmiin ravinnon ääreen. Jäniksille voidaan myös kaataa talveksi haapoja, joiden kuorta ne syövät mielellään. Riistaeläinten ruokintapaikat sijoitetaan aina kauaksi teistä, jotta minimoitaisiin niiden aiheuttamat liikenneonnettomuudet.

Nykyaikaisessa metsänhoidossa ja maanviljelyksessä otetaan huomioon myös riistaeläinten tarpeet. Esimerkiksi metsojen soidinalueet ja hakomispuut säästetään hakkuilta, ja riista-alueille jätetään sopivaa lehtipuustoa paikoilleen eläinten ravinnoksi. Maanviljelijä voi halutessaan jättää esimerkiksi pellonreunat ruiskuttamatta ja pieniä pellonkulmia puimatta.

Riistaeläimiksi sanotaan eläimiä, joita Suomessa metsästyslain mukaan saa metsästää. Niihin kuuluu nykyään 26 lintulajia ja 34 nisäkäslajia. Eräät riistalajit, kuten esimerkiksi saukko ja ahma ovat kuitenkin nykyisin kokonaan rauhoitettuja. Maamme tärkeimpiä riistaeläimiä ovat metso, teeri, pyy, riekko, metsäjänis, rusakko, hirvi ja valkohäntäpeura. Turkisriistana metsästetään kettuja, supikoiria, mäyriä, minkkejä, majavia, piisameita ja näätiä. Suurpedoista pyydystetään karhuja, susia ja ilveksiä. Koska Suomi sijaitsee pohjoisessa ja on muodoltaan pitkä maa, vaihtelevat riistan elinolosuhteet huomattavasti eri alueilla. Karu luonto ja ankara talvi tarjoavat elinmahdollisuuden vain suhteellisen harvoille riistaeläinlajeille. Myös riistatiheydet jäävät paljon pienemmiksi kuin esimerkiksi Keski-Euroopassa.

Suomessa on noin 300 000 metsästäjää, jotka maksavat riistanhoitomaksun eli lunastavat metsästyskortin vuosittain. Jokaisen metsästystä harrastavan on hankittava metsästyskortin lisäksi metsästysoikeus tai maanomistaja tai metsästysoikeuden haltijan myöntämä metsästyslupa ja oikeus pitää hallussa ampuma-asetta. Lisäksi tiettyjen riistaeläinten osalta tarvitaan pyyntilupa ja hirvieläinten ja karhun metsästyksessä ampumakokeen suorituskortti.

Metsästystoiminta on Suomessa erittäin hyvin järjestäytynyttä. Metsästäjäin keskusjärjestö on koulutus-, neuvonta- ja valistusjärjestö. Koko maa jakautuu 15 eri riistanhoitopiiriin. Piirit jakautuvat edelleen riistanhoitoyhdistyksiin, joiden toiminnasta vastaavat yhdistysten toiminnanjohtajat. Yksittäiset metsästäjät kuuluvat yleensä jäseninä paikallisiin metsästysseuroihin, jotka vuokraavat metsästysoikeuksia alueen maanomistajilta. Metsästysseurat huolehtivat alueidensa metsästyksestä ja riistanhoidosta sekä metsästyksen valvonnan järjestelyistä. Valtion maalla, jota Suomen pinta-alasta on noin 25 prosenttia lähinnä Itä- ja Pohjois-Suomessa, vastaa metsästysoikeuden käytöstä ja riistanhoidosta Metsähallitus.

Tehtäviä:

1. Miten riistaeläimiä voidaan auttaa selviämään talven ylitse?
2. Vahinkoeläinten hävittäminen ja pienpetojen pyynti ovat yksi osa riistanhoitoa. Mitä nämä eläimet ovat ja miksi ne ovat yleistyneet?
3. Suomalaiset eläinlajit ovat sopeutuneet kylmään ilmastoomme ja talveen. Mieti, miten tämä näkyy metsäjäniksellä.
4. Metsästyksestä on monia erilaisia muotoja. Millaista mahtaa olla jäljitysmetsästys?

LIITTEET

LIITE 1

Kasvupaikkatyypit metsämaalla

LEHDOT

• reheviä, multapohjaisia kasvupaikkoja
• ominaista kasvillisuutta: leveälehtiset lehtosammalet, kookkaat ja monilajiset ruoho- ja heinäkasvit, saniaiset, lehtopensaat (lehtokuusama, koiranheisi, näsiä, pähkinäpensas)
• purojen varsilla, rehevillä rinnemailla, rannoilla
• huomattava osa raivattu aikojen saatossa pelloiksi

LEHTOMAISET KANKAAT

• runsaasti ruoho- ja heinäkasvillisuutta
• maan pinnalla olevan kangashumuksen alla multamainen, maatunut kerros

TUOREET KANKAAT

• tyypillisiä kasveja seinäsammal ja varvut (E-S:ssa valtavarpu mustikka, P-S:ssa puolukka), heiniä runsaasti, valtapuulaji yleensä kuusi, myös sekametsät yleisiä
• kangashumuskerros vain osittain hajonnut ja selvästi erillään kivennäismaasta

KUIVAHKOT KANKAAT

• seinäsammal ja puolukka muodostavat yhtenäisen pohjakerroksen, ruoho- ja heinälajeja niukasti, jäkälää sitä runsaammin, mitä pohjoisemmaksi siirrytään, kosteilla mailla suopursua ja juolukkaa, pääpuulaji mänty
• maanpintaa peittää paksuhko, alustastaan selvästi erottuva raakahumuskerros

KUIVAT KANKAAT

• jäkälä- ja varpukankaita, varvusto kanervavaltaista, ruohoja ja heiniä niukasti, jäkälää vähintään yhtä runsaasti kuin sammalia
• humuskerros ohut ja heikosti maatunut, maaperä hiekkaa tai someroa, harvoin moreenia

KARUKKOKANKAAT

• jäkäläkankaita, joille ominaista muun pintakasvillisuuden lähes täydellinen puuttuminen, puusto harvaa männikköä
• humuskerros erittäin ohut

Tähän taulukkoon on koottu eri kasvupaikkatyyppien tavallisimpia kasveja.

Lähde: www.metsavastaa.net

LIITE 2

Hullunkuriset kasviperheet –korttien valmistusohjeet

Hullunkuriset kasviperheet –kortit sopivat alle kouluikäisten ja alakoululaisten leikkeihin. Tavoitteena on, että lapsi oppii leikkiessään metsän kasveja ja tunnistaa niitä myös metsässä liikkuessaan.

Hullunkuriset kasviperheet –kortit muodostavat neljän hengen perheitä, joissa on  rouva, herra ja kaksi lasta. Kuusi perhettä on riittävä määrä. Yksi kortti on Musta-Pekka.

Perheiden muodostaminen

Perheen sukunimeksi valitaan kasvilajeja yhdistävä nimi, ja kullekin perheenjäsenelle annetaan lisäksi oma nimensä:

• esim. Marjalan perhe
   Rouva Vadelma
   Herra Mustikka
   Minna Mansikka
   Pekka Puolukka (tai Pipsa Puolukka; joissakin perheissä voi olla kaksi tyttöä tai kaksi poikaa)
• esim. Sammalten perhe
   Rouva Kynsisammal
   Herra Seinäsammal
   Kari Kerrossammal
   Sari Sulkasammal

Jos perheeseen on vaikea saada neljä erilaista kasvia, voivat eri perheenjäsenet olla samoja kasveja 
(esim. isä/poika tai äiti/tytär, molemmat lapset tai koko perhe)

• esim. Havupuun perhe (kolme lajia)
   Rouva Kataja
   Herra Mänty
   Kaisa Kuusi
   Kalle Kuusi

Perheitä voidaan muodostaa myös ulkonäön mukaan

• esim. Valkokukkien perhe
   Rouva Valkovuokko
   Herra Kielo
   Maija Metsätähti
   Olli Oravanmarja

Musta-Pekka voi olla jokin ”epämiellyttävä” kasvi, kuten myrkyllinen sudenmarja taikka hassulta kuulostava kasvi, kuten siankärsämö. Se voi olla myös mikä tahansa muu kasvi, joka ei kuulu mihinkään perheeseen. Jos perhekasvit on liimattu valkoiselle pohjalle, Musta-Pekka voidaan liimata tummalle. Sekin lienee riittävän ”epämiellyttävää”.

Valmistusohjeet

• kasvit prässätään (mielellään muutama päivä) ja suunnitellaan perheet
• valkoiselle A4:lle piirretään esim. 9 x 13,5 cm –kokoiset pohjat, johon kirjoitetaan perheen 
    * nimi ja piirretään kaikki perheenjäsenet ääriviivoin
• jokaisessa kortissa väritetään kyseinen perheenjäsen, jotta lukutaidottoman lapsen on helppo 
    * seurata, mitä kortteja on yritettävä kerätä
• myös perheenjäsenten nimet kirjoitetaan; lukutaidoton lapsi oppii nimet helposti muutamalla toistolla
• kasvi sovitetaan paikalleen, ei tarvitse liimata
• tarvittaessa piirretään täydennystä, esim. kukkia, marjoja tai käpyjä
• kiinnitetään paperia suurempi kontaktimuovi päälle
• liimataan tai kiinnitetään kontaktimuovireunoistaan A5-kokoiselle (puolet A4:stä) pahvikortille

Peliohjeet

Korteilla pelataan kuten Musta-Pekka- tai Hullunkuriset perheet -korteilla. Kortit muodostavat neljän hengen perheitä, joissa on  rouva, herra ja kaksi lasta. Yksi kortti on ”Musta-Pekka”. Kortit sekoitetaan hyvin ja jaetaan osanottajille. Tarkoituksena on kerätä niin monta kokonaista perhettä kuin mahdollista. Vaihtoehtoisesti voidaan kerätä pareja (herra ja rouva ovat pari, lapset ovat pari). Kun perhe/pari on koossa, se otetaan erikseen pöydälle. Kuka kerää eniten perheitä, on voittaja. Kelle jää Musta-Pekka, on häviäjä.

LÄHTEET

Kirjalähteet

Hoitoa huomisen metsille Pirkanmaalla. Nuoren metsän hoito. Esite.
Kustannusosakeyhtiö metsälehti. Tapion taskukirja. 1994.
Kustannusosakeyhtiö Otava. Otavan värikasvio. 1982.
Laine ja Vasander. Suotyypit. 1990.
Metsälehti kustannus. Metsälehden metsäkoulu. 2003.
Metsämiesten säätiö. Metsien monimuotoisuus. Tutkimusprojektin tuloksia
Metsänjalostussäätiö. Visakoivu – jalostettu ja tuottava viljelypuu. 1995.
Metsäntutkimuslaitos, julkaisu 670. Metsäpuiden erikoismuotoja kultakuusesta luutakoivuun. Internetissä osoitteessa: www.metla.fi/julkaisut/mt/670/
Metsäteho. Metsänkäsittely ja linnusto. 2002.
Suomen metsäyhdistys ry ja Lusto – Suomen metsämuseo ja metsätietokeskus. Puulajit. 1996.
Suomen 4H-liitto. Luontopolkuopas. 2000.
Suomen 4H-liitto. Metsätaito-opas. 2002.
Suomen 4H-liitto ja Suomen metsäyhdistys ry. Vihreää kultaa – viisi retkeä metsään. 2000.
Tuomaala Tuija ja Myyryläinen Maija. Luonto tutuksi. Sarmala Oy, Suomen luonnonsuojeluliitto ja Luonto-Liitto2002.

Internetlähteet

www.birdlife.fi
www.finfood.fi/finfood/ffom.nsf
www.koulukanava.fi/biologia/metsa
www.metsavastaa.net
Lemmenlammen metsäopetuspolun kohdeopastevihkonen. Internetissä osoitteessa: www.oppimispolku.fi
www.riista.fi
www.ssl.fi