Huittisten hirvenpää

 

 

Huittisten hirvenpäänä tunnettu esine on kivikauteen ajoittuva vuolukivestä veistetty kulttiesine.

 

Se löytyi Huittisten Palojoelta pellonmuokkauksen yhteydessä  vuonna 1903  Alkuperäiskappale on esillä Suomen Kansallismuseossa Helsingissä. Huittisten museossa on näytteillä hirvenpääesineen jäljennös.

 

Esine on uniikki. Se on ollut vartettu puisella varrella. Kyseessä saattaa olla päällikön tai shamaanin sauvan pää.

 

Huittisten hirvenpää löydettiin paikalta, jossa oli aikanaan kivikautinen asuinpaikka, joka sijaitsi meren rannalla. Tulisijan hiilistä tehdyn radiohiiliajoituksen mukaan paikka on ajoitettu vuoteen 5170 eKr. Hirvenpääesineen ikä on siis noin 7000 vuotta.

 

Huittisten Hullu Mies ry. pystytti 9.6.1994 Huittisten museon edustalle ja hirvenpään löytöpaikalle Museoviraston valmistaman, asiasta kertovan opastaulun.

 

Kivikautinen Huittisten hirvenpää-veistos sai 7000 vuotta myöhemmin rinnalleen Toisen Hirven. Tämä kuvataiteilija Kimmo Ojaniemen valoteos paljastettiin Huittisissa 1.1.2000. Voit tutustua teokseen tästä Toinen Hirvi.

 

 

Tarina Huittisten hirvenpäästä

 

Vuos tuhanten menneiden aikojen taa

minä tahtoisin kurkistaa

ja nähdä, minkä näköistä oli

ensimmäinen perheen väki,

joka tämän seudun löysi.

Ja paikan, mistä heidän nuotiosta

ensi savu nousi.

Ovat maisemat varmaankin

siitä paljon muuttuneet

ja sadat miespolvet,

asujamet vaihtuneet.

Mutta vieläkin maa on

sama meidänkin allamme

sama taivas päällemme kaareutuu

sama aurinko vielä meitäkin lämmittää.

Samat on kalpeat kuullakin kasvot,

vaan lisänä nyt on siellä ihmisen jäljet.

Ei riitä enää ihmiselle maa.

Hän tähtitarhoja halajaa.

Vaan näitä ei mielinyt

ensimmäisen perheen väki,

joka tällä seudulla eli ja

varmaan huolta ja vaivaa näki, kun heitinkin tartti saada murua

rinnan alle ja verhoa yllensä.

Kerran sattui niin, että he saivat hirven kii.

Sen he paloitteli ja söi. Pää jäi ja

se kauan mäellä köllitteli.

Kunnes päivänä muutamana ukko

huomasi: nyt sain oivan tuuman

itselleni laitan uuden kivinuijan

ja otan mallin tästä hirven päästä.

Akka kyllä oli vastaan, sanoi:

eihän tällaista edistystä ja

ylellisyyttä talommekaan kestä.

Vaan ukko ei kuunnellut muijaa,

hän ahkerana veisti nuijaa,

josta tulikin niin siro, kaunis, hyvä,

että he kaikki sitä ihasteli.

Mutta myöskin tuli riitaa,

kun kaikki sitä omisteli.

Ukko nuijansa maahan kätki

- ja asiat oli sillä siisti.

 

Näin ajat kuluivat verkalleen.

Nuija vaan pysyi piilossaan.

Kunnes viimein täyttyi sen aika.

Kauniilla kevään säällä

mies peltoansa muokkas.

Nuija löytyi turpeen alta.

Sen mies käteensä otti, ihasteli,

hiukan pyyhki ja taskuunsa pisti.

Oi jospa meistäkin jäis

muisto ajoille tuleville

niin kuin nyt on tämä kivinuija meille.

 

Aleksi Saarela (1906-1987)

Huittinen