Ripovuori

Ripovuori nousi saarena näkyviin noin 8300 vuotta sitten muinaisen Ancylusjärven kallioluotona. Vuoren
sivuitse virtaava Kokemäenjoki on ollut aikoinaan koko läntisen Suomen tärkein kulkureitti. Ripovuori on
ollut hyvä tähystys- ja turvapaikka, josta on voinut valvoa silloisen pääkulkuväylän Kokemäenjoen
liikennettä. Jotkut tutkijat pitävät Ripovuorta Satakuntaan varustetun viikinkiaikaisen puolustusjärjestelmän
osana. Korkealle paikalle sytytetyn tulen avulla voitiin viestittää eteenpäin esimerkiksi vihollisen
lähestymisestä.
Ensimmäiset asukkaat tulivat jokivarteen jo kivikaudella heti joen syntymisen jälkeen ja pitkään asutus
seurasi etääntyvää jokisuuta. Asutus levisi virtaa ylöspäin. Lastutarinat elävöittävät Kokemäenjoen varren
asutuksen leviämistä. Niiden mukaan esimerkiksi Karhiniemen kylän Yrjä-niminen alkuasukas näki lastun
Kokemäenjoen laineilla ja lähti tapaamaan sen veistäjää. Hän tapasi veistäjän ylävirralta Tyrväältä
Tyrväänkylästä.
Nykyisin Ripovuori on metsän keskellä oleva laakea kallioalue. Ripovuoren laki on 77 metriä merenpinnan
yläpuolella ja 34 metriä alla virtaavan Kokemäenjoen pintaa ylempänä. Lisänäkyvyyttä tuo vuorella oleva yli
70 metriä korkea linkkimasto. Lions Club Huittinen ry:n Ripovuorelle rakentama suuri Leijonankita-laavu
erottuu kalliolla joen yli Karhiniemen suunnasta. Laavu on mainio paikka nauttia luonnosta ja vaikkapa
nuotiomakkarasta. Vuorella on myös joinakin vuosina otettu vastaan uutta vuotta tulien valaistessa
maisemaa.
Laajan pelto- ja jokimaiseman keskeltä ympäristöään huomattavasti korkeammalle kohoavan Ripovuoren
kallio on maisemallisesti erittäin merkittävä ja kalliolta on harvinainen, huikaisevan kaunis näkymä
Kokemäenjoelle satakuntalaiseen, valtakunnallisesti arvokkaaseen Kokemäenjoen kulttuurimaisemaan ja
Kokemäenjoen edustavaan viljelymaisemaan. Vuoren laelta lähelle jokirantaa ulottuva jyrkkä lounaisrinne
on noin kahden hehtaarin laajuista luonnonsuojelualuetta. Kalliolla kasvaa merkittävää kulttuurivaikutteista
ketokasvillisuutta. Lajistoon kuuluvat hiirenhäntä, keto-orvokki, lituruoho, pujo, hopeahanhikki,
isomaksaruoho, keltamaksaruoho ja mansikka. Kaikki rakentaminen alueella tulee suunnitella arvokasta
maisemaa ja luonnonsuojelua vaarantamatta.

Ripovuori sijaitsee useamman kulkureitin varrella. Ammoisina aikoina Kokemäenjokea myöten kulki
jokireitti. Jo 1500-luvulla vuoren sivuitse nykyisen Raskalantien paikkeilla on mennyt vanha Turuntie, jota
pitkin Turusta ja Porista suuntautuva liikenne ohjautui sisämaahan ja päinvastoin. Tämä tie oli merkittävä
muun muassa postin kulun kannalta. Myös nykyinen valtatie 12 kulkee aivan Ripovuoren läheisyydessä.
Voikin ajatella, että Ripovuoren ohi kulkee kolme valtatietä rinnakkain, nykyinen valtatie 12, vanha Turuntie
ja vanhin valtatie Kokemäenjoki.
Kokemäenjoki syntyi 10 000 vuotta sitten jääkauden jälkeen. Kokemäenjokilaakson arkeologinen
kulttuuriperintö on rikasta. Jokivarret ovat olleet asuttuina tuhansia vuosia. Ensimmäiset asukkaat tulivat

jokivarteen jo kivikaudella heti joen syntymisen jälkeen ja asutus seurasi etääntyvää jokisuuta pitkään.
Kivikautisia asuinpaikkoja tunnetaan alueelta useita.
Rautakaudella parituhatta vuotta sitten Kokemäenjoki oli ainoa jokemme, joka oli asuttu koko pituudeltaan.
Se oli silloin Suomen merkittävin kauppatie, jota pitkin kuljetettiin niin kalatiinut, suolalastit kuin
turkiksetkin. Joesta pyydettiin kalaa tokeilla. Joen keskiosa jätettiin vapaaksi, jotta kauppa-alukset pääsivät
nousemaan virtaa ylös. Jokea pitkin käytiin pyyntimatkoilla Hämeessä ja kauempanakin. Keskiajalla jokea
käytettiin viljan jauhamiseen jalkamyllyillä. Sitten tulivat raamisahat, uitot ja monet tehtaat. 1920-luvulla
alkoi voimalaitosten rakentaminen. Ensin Äetsään tuli silloin Suomen suurin voimalaitos, myöhemmin
voimalaitospadot Tyrväälle, Kolsiin ja Harjavaltaan.
Kokemäenjoen katsotaan alkavan Liekovedestä Sastamalasta ja 112 kilometrin päässä, noin 58 metriä
alempana joki päätyy Porin edustalla Selkämereen. Joki yhdistää Järvi-Suomen Pohjanlahteen. Matkallaan
joki pujottelee läpi Huittisten, Kokemäen, Harjavallan, Nakkilan ja Ulvilan. Täällä Huittisissa, hieman
Ripovuorelta alajuoksulle päin Kokemäenjokeen laskee Sammunjoki ja vielä vähän edempänä Loimijoki, joka
on saanut Pappilanniemen kohdalla mukaansa siihen laskevan Punkalaitumenjoen vedet. Kokemäenjoen
vesistö on Suomen neljänneksi suurin vesistö Vuoksen, Kemijoen ja Kymijoen vesistöjen jälkeen.
Kokemäenjoen pääuoma on kirkasvetinen.
Ripovuorelta avautuu silmien eteen satakuntalainen kulttuurimaisema. Se on osa valtakunnallisesti
arvokasta Kokemäenjoen kulttuurimaisemaa, joka jatkuu pohjoisessa Sastamalan puolelle Keikyään.
Ympäristöstään voimakkaasti kohoavat Ripovuoren kalliot tarjoavat harvinaisen näköalan Kokemäenjoen
edustavimpaan viljelymaisemaan. Silloin tällöin luonto näyttää voimansa ja Kokemäenjoen vedet tulvivat yli
äyräidensä rankkojen vesisateiden tai lumien sulamisen vuoksi. Pahimpina tulva-aikoina Ripovuorelta
alajuoksun suunnassa näkyvät pellot peittyvät veden alle. Keväisin ja syksyisin taivaan valtaavat
lentomatkoillaan Puurijärven ja Isosuon kansallispuistossa viivähtävät valtavat muuttolintujen parvet.
Kokemäenjoella on merkittävä vaikutus paikkakuntalaisten identiteettiin. Jo satojen vuosien ajan joen
rannoilla on kokoonnuttu yhteen ja nautittu luonnon rauhasta. Lisäksi joesta on hyödytty monin tavoin.
Ainutlaatuisen Kokemäenjoesta tekee sen tarjoamat monipuoliset harrastusmahdollisuudet sekä
kuvankauniit maisemat. Joki on kalakannaltaan monipuolinen ja niinpä täältä Ripovuoreltakin katsellessa
silmä tavoittaa usein sulan veden aikaan joella veneessään saalista narraavan kalastuksen harrastajan. Joki
tarjoaa hyvät mahdollisuudet veneilyyn ja melontaan. Karhiniemeä kiertäessään joki yllättää vaihtelevilla
maisemillaan veden ympäröidessä useita pieniä saaria.
Jopa ruuhkaa joella aiheutti Satakunnan Kansansoutu parhaimpina vuosinaan, kun yli 400 venekuntaa ja
yhteensä yli 3000 retkeläistä osallistui soutuun. Tämä leppoisa 109 kilometrin retkitapahtuma soutaen ja
meloen Sastamalasta Poriin Kokemäenjokea pitkin järjestettiin vuosittain vuodesta 1985 lähtien 2010-luvun
alkuun ja sen jälkeen kiinnostuksen hiivuttua satunnaisesti. Yksi soudun taukopaikoista oli Karhiniemen
sillan pielessä, jossa on myös Huittisten kaupungin uimapaikka Karhiniemen uimaranta. Kauniina
kesäpäivänä rannalla on mukava viettää aikaa ja pulahtaa viilentävään jokiveteen.

Huittisten alueelta ei ole esinelöytöjä pronssikaudelta. Perimätieto kuitenkin kertoo, että Ripovuorella on
ollut hiidenkiukaita. Vuoren laella muistellaan olleen vielä 1900-luvun alussa kiviröykkiöitä. Niiden arvellaan
olleen pronssikautisia hautaröykkiöitä eli hiidenkiukaita. Röykkiöitä ei kuitenkaan ehditty tutkia, sillä ne
tuhoutuivat 1900-luvun alkupuolella ja kerrotaan, että kiviä käytettiin rakennustarpeiksi. 1800- ja 1900- lukujen taitteessa Ripovuoresta louhittiin ainakin siltapilarien kivet Loimijoen ylittäneen niin sanotun
rautasillan siltapilareihin sekä pitäjänmakasiiniin, nykyiseen Huittisten museoon. Jo 1860-luvun
loppupuolella Huittisten kirkon ympärille rakennetun kivisen aidan tolppakivi otettiin Ripovuoresta. Muihin
rakennusprojekteihinkin kerrotaan Ripovuoren kiveä päätyneen. Viimeiset hiidenkiukaat hävisivät 1940-
luvulla Ripovuoren tanssilavan rakentamisen yhteydessä. Tanssilavan alta paljastui helmikuussa 1998
tapahtuneen lavan palon jälkeen yhden röykkiön jäännös. Tanssilavan kivijalkaan oli luultavasti joutunut osa
ympäröivien röykkiöiden kivistä.

Pronssikaudella, runsaat 3000 vuotta sitten, koottiin pyöreistä ja kulmikkaistakin kivistä suuria kiviröykkiöitä
hautarakennelmiksi Etelä-, Lounais- ja Länsi-Suomessa. Aikojen saatossa kivikasojen rakentajat painuivat
unholaan, eikä enää tiedetty röykkiöiden tarkoitusta ja ihmisten osuutta niiden syntyyn. Ihmisten ajattelivat,
että niiden täytyi olla muiden olentojen tekosia. Tuolloin tontut, hiidet ja jättiläiset elivät todellisina
ihmisten mielissä ja niitä pidettiin olentoina, jotka olivat asuttaneet maata ennen ihmistä. Aikanaan
tarinoiden avulla selitettiin ympäröivän maailman ilmiöitä ja asioita, joille ei tiedetty luonnollista syytä. Vielä
1900-luvun alussa kiviröykkiöiden rakentajina pidettiin hiisiä, joiden mukaan hautoja kutsuttiin muun
muassa hiidenkiukaiksi. Niitä saatettiin pitää myös jättiläisten tekosina. Ripovuoreenkin liittyy useita hiisistä
ja jättiläisistä kertovia tarinoita. Nykyisin tontut, hiidet ja jättiläiset elävät vain tarinoissa eikä niiden enää
uskota olevan ihmisten lähipiirissä eläviä olentoja. Hiidenkiukaatkin tiedetään ihmisten rakentamiksi.

”Karhiniemi kaunis kylä: niitty alla, pelto päällä, kalavesi kahden puolen.” Ripovuorta vastapäätä
Kokemäenjoen toisella puolella on Karhiniemi. Sitä pidetään Huittisten vanhimpana kylänä. Siellä on ollut jo
1200-luvulla Huittisten ensimmäinen kirkko ja sen lähellä Hiidenkalliolla muinainen uhrilähde. Sitä ei
hiisikään pystynyt hävittämään, kuten kävi yritykselle rakentaa uusi kirkko Karhiniemelle. Lähdettä on
pidetty pakanallisena pyhänä lähteenä, jossa perimätiedon mukaan kastettiin ensimmäiset huittislaiset
kristinuskoon. Huittisiin tultiin käännyttämään pakanoita ensimmäisten ristiretkien jälkeen. Tanskasta
Suomeen vuosina 1191 ja 1202 tehdyt ristiretket saattoivat ulottua tänne asti. Seudun asukkaat kastettiin ja
Karhiniemelle rakennettiin kyläkappeli. Pidemmällä erämaissa piilotteli edelleen pakanoita ja heidän
varaltaan varustettiin turvaksi Kastariksi kutsuttu Karhiniemen linnatorni.
Hiidenkallio on tasaisten peltojen keskellä Kokemäenjoen länsirannalla. Uhrilähde sijaitsee kallion
luoteisosassa lähellä kallion lakea, kallionhalkeamien yhtymäkohdassa. Lähde on puolisuunnikkaan
muotoinen ja siinä on vettä kuivinakin aikoina. Vanhemmat paikkakuntalaiset ovat muistelleet, että
lähteestä on löytynyt 1700- ja 1800-lukujen rahoja.
Vanhan kirkonpaikan erottaa katsomalla tarkasti Karhiniementien varteen joen toiselle puolelle.
Kirkonpaikka on merkitty luonnonkivellä. Kivenhakkaaja V. Syrénin hakkaama muistomerkki paljastettiin
elokuussa 1955. Kiven laatassa on teksti ”Tässä oli Huittisten kirkko 1200 luvulla. Paikka, jossa seisot on pyhä
maa.” Kiven taustalla on korkeita, taivasta kohti kurkottavia tuijia ja muilta sivuilta kiveä ympäröivät
kiiltävälehtiset vuorenkilvet. Huittisten seuraava kirkko rakennettiin pitäjän keskustaan Karsatinmäelle.

Vuosisatoja sitten uskottiin, että Ripovuoressa eli hiisiä ja jättiläisiä. Silloin Huittisten ensimmäinen kirkko
sijaitsi Kokemäenjoen vastarannalla Karhiniemen puolella. Uutta kirkkoa suunniteltiin myös Karhiniemelle.
Rakentamisesta vain ei tahtonut tulla valmista. Ripovuorella asuneet hiidet ja jättiläiset eivät pitäneet
lainkaan rakennushankkeesta. Kirkonkellojen kumu kävi pahasti niiden korviin. Niinpä hiidet ja jättiläiset
hajottivat yöllä sen mitä ihmiset olivat päiväsaikaan saaneet valmiiksi eikä kirkon rakentaminen edistynyt
lainkaan. Sitten rakentajat miettimään, mikä neuvoksi, jotta kirkko saataisiin valmiiksi. Ratkaisua ei
kuitenkaan keksitty ennen kuin Ripovuoresta kuultiin neuvo: ”Tee kirkko Karsattiin. Karsatissa sille kaunis
paikka.” Ja taas mietittiin, missä se sellainen Karsatinmäki oikein on. Aikansa mietittyään rakentajat saivat
taas Ripovuorelta ohjeen: Laittakaa opettamaton härkäpari kivireen eteen ja minne se pysähtyy, siellä on
Karsatinmäki. Näin sitten tehtiin ja härkäpari kivirekineen pysähtyi pitäjän keskustaan nykyisen kirkon
paikalle. Siihen alettiin rakentaa kirkkoa. Nyt työ sujui joutuisasti. Ihmiset rakensivat päivällä ja hiidet ja
jättiläiset auttoivat öiseen aikaan. Ne toivat kiviä kirkonrakennuspaikalle jokia myöden Ripovuoresta ja
muilta kivisiltä paikoilta. Hiisillä ja jättiläisillä oli kuitenkin yksi sääntö. Ne eivät saaneet liikkua
kirkonrakennuspaikan lähellä enää aamuyöllä kukonlaulun aikaan. Eräänä aamuyönä oltiin kivikuorman
kanssa myöhässä. Hiisien ja jättiläisten kivilasti oli tulossa Loimijokea myöden kohti rakennuspaikkaa
pappilan luona, kun kukko kiekaisi. Samassa kivilasti vaipui joen pohjaan. Paikka tunnetaan Pappilankarin
nimellä ja kerrotaan, että kivikuorma näkyy kirkkaalla säällä vieläkin sillä kohdalla joen pohjassa. Kirkko
valmistui aikoinaan 1400-luvun lopussa ja komea kivikirkko siitä tulikin. Kirkko on edelleen käytössä.
Huittisten vaakunassa on vihreässä kentässä kaksi kultaista häränotsaa alakkain. Vaakunan aiheen kerrotaan
perustuvan keskiaikaiseen kansantarinaan. Uuden kirkon valmistuttua kirkonkellojen ääni kävi hiisien ja
jättiläisten korviin. Hiisi tuohtui tuosta äänestä ja heitti Ripovuorelta suuren kiven kohti kirkkoa. Kivi putosi
kuitenkin Heinerkkilän pellolle ja hautasi alleen kyntämässä olleen miehen härkäpareineen. Jättiläinen
totesi, että ”Letto oli heitto”. Toinen versio tarinasta kertoo kiven pudonneen Mommolan kylään Härkälän
talon pellolle samoin seurauksin. Kolmas tarina taas kertoo kiven lentäneen kilometrin verran kirkon yli ja
haljenneen ilmassa. Pienempi kivenpuolikas putosi Lauttakylän sillan alapuolelle Loimijokeen. Siellä se
näkyy vieläkin vedenpinnan yläpuolella. Kivi on saanut nimekseen Lettokivi. Toinen kivenpuolikas putosi
Korkeakoskelle vievän tien vireen. Sitä kutsutaan Vahakiveksi.

Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi järjestettiin Luontolahjani satavuotiaalle Suomelle –
kampanja. Juhlavuoden kampanjan kautta yksityishenkilöt, yritykset, kunnat, seurakunnat, säätiöt ja
yhdistykset voivat lahjoittaa maata suojeluun. Kampanja tavoitti hyvin luonnonystävät ja myös Huittisten
kaupunki otti siihen osaa.
1990-luvun lopussa Huittisten kaupunki osti Huittisten Sotainvalideilta kahden hehtaarin kokoisen alueen
Ripovuorella. Ripovuori on eräs Satakunnan maisemallisesti edustavimmista kohteista, osa valtakunnallisesti
arvokasta Kokemäenjoen kulttuurimaisemaa. Vuoden 2018 alussa kaupungin omistuksessa oleva
Ripovuoren alue nimettiin 100-vuotiaan Suomen luontolahjaksi. Vuoresta suojeltiin kallion jyrkkä
lounaisrinne, jossa kasvaa merkittävää kulttuurivaikutteista ketokasvillisuutta. Luonnonsuojelualue ulottuu
Ripovuoren huipulta Kokemäenjoen rantaan. Aiemmin suojelualueeksi oli jo rajattu ja suojeltu osa
kalliosinisiipiesiintymän turvaamiseksi. Luonnonsuojelualueilla turvataan lajiston ja luontotyyppien monimuotoisuutta sekä huolehditaan kansallismaiseman, kulttuuriperinnön ja virkistys- ja retkeilyalueiden
säilymisestä. Kaikenlainen rakentaminen luonnonsuojelualueella tulee suunnitella ja toteuttaa
vaarantamatta arvokasta maisemaa ja luonnonsuojelua.

Kalliosinisiipi on kaunis päiväperhonen, joka kuuluu sinisiipisten heimoon. Se on pieni tummansinihohtoinen
sinisiipilaji, siipiväli on 20-32 mm. Muuten molemmat sukupuolet ovat lähes samannäköiset, mutta naaraat
ovat yleisvaikutelmaltaan hieman tummempia. Kalliosinisiipi on erittäin uhanalainen. Laji on rauhoitettu
vuonna 1989 ja se on yksi Suomen neljästä rauhoitetusta sinisiivestä. Kalliosinisiiven elinympäristöä ovat
aurinkoiset, avoimet kalliot, kivikkorinteet ja kalliokedot, missä kasvaa toukan ravintokasvia
isomaksaruohoa.
Sinisiivet ovat liikkeellä mielellään vain aurinkoisella säällä. Niiden lentoaika on touko-kesäkuu, suotuisina
kesinä toisen sukupolven heinä-elokuussa. Kalliosinisiipi lentää lähellä kallion pintaa, harvoin se nousee
korkeammalle. Mieluisia lepopaikkoja ovat kallioiden kukat tai katajanoksat. Kalliolaikuilla perhosia saattaa
tavata enemmänkin.
Ripovuorella kasvaa toukan ravintoa isomaksaruohoa. Sinisiipinaaras munii ravintokasvin lehdille. Toukat
kuoriutuvat 2–3 viikkoa myöhemmin. Toukka elää maksaruohoilla ja tarvitsee maksaruohoa kasvavia
kalliomaastoja lisääntyäkseen. Sinisiiven pienet toukat kaivautuvat isäntäkasvin paksujen lehtien sisään,
mistä niitä on aluksi vaikea huomata. Myöhemmin lehdissä voi nähdä toukkien tekemiä ikkunamaisia
ohuempia kohtia. Toukka syö isomaksaruohoa, mutta myös muita maksaruohoja. Täysikasvuinen toukka on
riippuvainen muurahaisten tarjoamasta hoivasta. Toukat erittävät sokeripitoista ja ravitsevaa eritettä, jota
muurahaiset mielellään maistelevat. Tämän vuoksi muurahaiset toisinaan vierailevat toukkien luona ja
suojelevat niitä. Toukat kotelotuvat kivien alle tai kallion rakoihin ja talvehtivat koteloina.
Kalliosinisiiven voi sekoittaa harjusinisiipeen, jolla myös on kaarevat täplät etu- ja takasiipien yläpinnalla.
Sinisiipilajit voi erottaa toisistaan siipien alapinnan perusteella. Kalliosinissiiven tunnistaa suuremmista
reunatäplistä ja voimakkaammista mustista täplistä siipien alapinnalla. Harjusinisiipi lentää harvoin
samanlaisissa kalliomaastoissa kuin kalliosinisiipi. Ripovuorella esiintyvälle kalliosinisiivelle on saatu kallion
laelle paahdemaista ympäristöä ja kosteikkoja poistamalla nuorta puustoa.

Euroopan luonnonsuojeluvuonna 1995 Huittisten nimikkohyönteiseksi valittiin kaksipistepirkko eli
kaksipisteleppäpirkko, jota esiintyy esimerkiksi Ripovuoren rinteillä. Se kuuluu leppäkerttujen heimoon ja on
tavallista seitsenpisteistä leppäpirkkoa pienempi ja hieman harvinaisempi hyönteinen, vaikka sitä esiintyy
koko maassa. Kaksipistepirkon punaisissa peitinsiivissä on kaksi mustaa täplää, mutta joskus värit voivat olla
myös toisinpäin. Jalat ovat tummat. Kaksipistepirkko viihtyy kasvien varsilla. Toisinaan sen voi löytää
kiipeämästä puun rungolla hyvin korkeallakin.
Kaksipistepirkon pääravintoa ovat kirvat, kempit ja punkit, mutta se voi syödä myös lehtien pinnalla olevaa
sienikasvustoa. Kaksipistepirkko on melkoinen peto, joka voi hetkessä syödä satakin kirvaa. Se syö kaikkia kirvalajeja. Sen vuoksi sitä käytetään nykyisin hyödyksi tuholaisten biologisessa torjunnassa tehokkaana
kirvantorjujana etenkin kasvihuoneissa.
Aikuiset kaksipistepirkot lähtevät liikkeelle keväällä päivien lämmetessä ja toukkia näkee keskikesällä.
Syksyllä aikuiset kaksipistepirkot hakeutuvat suojaisiin talvehtimispaikkoihin, kivenkoloihin ja risukasoihin,
missä ne viettävät talven ilmestyäkseen esille taas keväällä

”Makeasti oravainen makaa sammalhuoneessansa…” Näillä sanoilla alkaa runo, jonka Seitsemän veljeksen
Timo esittää Aleksin Kiven romaanissa. Runo on hukutellut useita säveltäjiä loihtimaan säkeistä
musiikkiteoksen. Ripovuorella asustaa oravan lähisukulainen, oravien heimoon kuuluva liito-orava. Ainakin
alueelta löytyneet jätökset kielivät näiden otusten olemassaolosta. Liito-orava on tavallista oravaa hiukkasen
pienempi yöeläin, joka ei juurikaan liiku valoisaan aikaan. Sen suuret silmät osoittavat, että laji on
sopeutunut liikkumaan pääasiassa hämärässä ja pimeässä. Ehkä siksi vain harva on päässyt näkemään liitooravan luonnossa.
Väritykseltään liito-orava on hopeanharmaa. Sillä on litteä häntä ja suuret silmät ja se on hyvin ketterä
kiipeilijä. Maanpinnalle se laskeutuu kuitenkin harvoin. Etu- ja takaraajojen välissä olevan liitopoimunsa
avulla tämä mystinen liitelijä voi leijailla jopa useita kymmeniä metrejä puusta toiseen, jopa lähes 80 metriä.
Litteä häntä toimii peräsimenä, jolla liito-orava ohjaa liitoaan ja väistelee oksia. Kun orava laskeutuu, se
kääntyy pystyyn ja käyttää vartaloaan ja häntäänsä jarruttaakseen vauhtia.
Liito-orava on paikkauskollinen, se elää koko elämänsä samalla elinpiirillä. Liito-oravan pesä on yleisimmin
puunkolo tai vanha tikankolo, mutta myös tavallisen oravan tekemä risupesä kelpaa sen asunnoksi. Pesänsä
liito-orava sisustaa naavalla, sammalella, jäkälällä tai katajankuorella. Turvallisuussyistä on tärkeää, että
pesästä voi poistua ja sinne voi palata mahdollisimman huomaamattomasti.
Perheenlisää liito-oravanaaras saa yleensä yhden poikueen kesässä, mutta saattaa saman kesän aikana
saada kahdetkin poikaset. Kerrallaan pienokaisia syntyy kahdesta neljään. Liito-oravanuorukaiset aloittavat
kiipeilyn jo pesäkolossa. Runsaan kuukauden ikäisinä ne alkavat tutkia maailmaa pesän ulkopuolella. Pian
alkavat liitoharjoitukset emon johdolla. Emo hyppää liitoon oksalta ja toistaa tätä monta kertaa. Emon
esimerkkiä noudattaen poikaset hyppäävät liitoon ja vähitellen ahkera harjoitus alkaa tuottaa tulosta.
Pikkuhiljaa hypyt venyvät pidemmiksi liidoiksi ja poikasten elinpiiri laajenee kotipuun oksilta lähimetsään.
Liito-oravan jälkiä näkee hyvin harvoin maassa. Usein liito-oravan löytää sen jätösten avulla. Pesäpuun
juurella olevat papanat ovat suurin piirtein riisinjyvän kokoisia. Talvella ja keväällä papanat ovat väriltään
kellanruskeita. Ulosteet ovat nisäkkäiden tapa viestittää olemassaolostaan muille lajikumppaneille.
Liito-orava suosii kasviravintoa. Sille kelpaavat kesällä lehtipuiden lehdet, erityisesti haavan ja lepän lehdet,
loppukesällä myös koivunsiemenet. Myös pähkinät ja marjat maistuvat. Talvella liito-orava syö koivun ja
lepän norkkoja ja puiden silmuja. Männyn silmut, kukinnot ja vuosikasvaimet maittavat sille ympäri vuoden.
Liito-orava on sopeutuvainen elinympäristössään tarjolla olevan ravinnon suhteen.
Suomessa liito-orava on rauhoitettu ja se on luokiteltu vaarantuneeksi lajiksi. Myös pesäpuiden tuhoaminen
on kielletty. Uhkana ovat metsähakkuut, joiden vuoksi lajia suojellaan.

”Kauas missä katse kantaa yli peltojen, missä kaartaa taivon rantaa salo sininen, siellä Satakunnan kansa
tyynnä kyntää aurallansa maata isien”. Näin lauletaan Satakunnan laulun ensimmäisessä säkeistössä.
Satakunnan laulun synty liitetään usein Ripovuoren maisemiin. Vuorelta avautuvaa kulttuurimaisemaa
katsellessa tämä ajatus kieltämättä tulee helposti mieleen. Laulua on kyllä monet kerrat laulettu täällä,
mutta täällä se ei kuitenkaan ole syntynyt, vaan noin 9 kilometrin päässä Loimassa maamme ensimmäisen
suomenkielisen kansanopiston maisemissa. Opisto tunnetaan tänä päivänä Länsi-Suomen opistona.
Opiston johtajatar Aino Voipio laati laulun sanat opistolla. Tarinan mukaan hän istui runoa laatiessaan
kansanopiston ikkunalaudalla ja katseli opiston vieressä virtaavalle Loimijoelle saakka yltäviä viljapeltoja.
Perimätieto kertoo, että hänet teljettiin kamariin ja sanottiin, että ulos ei ole tulemista ennen kuin laulu on
valmis. Satakunnan laulu esitettiin ensimmäisen kerran opiston 20-vuotisjuhlassa juhannuspäivänä 1912.
Johtajatar Voipion sanoituksen sävelsi lehtori Aksel Törnudd. Virallisen Satakunnan maakuntalaulun aseman
Satakunnan laulu sai vuonna 1948. Satakunnan maakuntaliiton hallitus hyväksyi laulun kuudesta säkeistöstä
kolme maakuntalauluna laulettavaksi. Lauluun valikoituivat ensimmäinen, kolmas ja kuudes säkeistö. Lisäksi
liitto teki pienen muutoksen kolmannen säkeistön sanoihin. Sen jälkeen Satakunnan laulu on kajahtanut
mitä moninaisimmissa tilaisuuksissa, monesti täällä Ripovuorellakin.

Ripovuori on ollut vuosisatojen ajan suosittu nuorison kokoontumispaikka. Piirileikkeihin ja -tansseihin oli
tapana kokoontua kolme kertaa viikossa, pyhänä, keskiviikkona ja perjantaina. Joenrannat ja töykät olivat
sopivia kihnupaikkoja, muun muassa Ripovuori. Kalliolle keräännyttiin aikoinaan seuraamaan myös
pääsiäisaamun auringonnousua. Taivaan ollessa selkeä tapahtui auringon hyppääminen ja sitä kiivettiin
katsomaan korkealle paikalle. Kansanperinteen mukaan kirkas pääsiäisyö tiesi hyvää satovuotta. Nuorison
lisäksi Ripovuori houkutteli varttuneempaakin väkeä ajanviettoon. Ripovuori on ollut ja on edelleen suosittu
retkeilykohde. Vuorelta avautuu satakuntalainen viljelymaisema jokitasankoineen parhaimmillaan.
Ripovuorella oli ensimmäinen tanssilava jo 1900-luvun alussa. Ripovuoren vanha kokko- ja liirumipaikka
vallattiin maksulliseen hyötykäyttöön. Matkailukohteeksi vuorta alettiin kehittää vuonna 1939.
Juhannusaattona 1939 vietettiin Ripovuoren löytämisen juhlaa vähäisellä lavalla, vaikka sitä
paikallislehdessä mainostettiinkin uutena suurena lavana. Vuoren avajaiset pidettiin alemmalla tasanteella
ja mukana oltiin perhekunnittain isovanhemmista jälkeläisiin. Noita juhannusjuhlia muisteltiin kauan. Ennen
sotaa lavoja oli kaksi. Ne olivat myöhemmin rakennettua lavaa alempana.
Huittisten aseveliyhdistys alkoi suunnitella huvi- ja retkeilymajan rakentamista ja rakensi vuoren laelle
tilavan katoksella varustetun tanssilavan. Rakennus valmistui keväällä 1941 ja seuraavana kesänä avattiin
asevelinaisten ylläpitämä ravintola. Ripovuoren kesä- ja juhannusjuhlat vietettiin aseveliorkesterin
tahdittamina. Juhannusjuhlat saivat sota-aikanakin suuret yleisömassat liikkeelle. Vuonna 1943 niihin
osallistui tuhatkunta henkeä. Sodan jälkeen lava siirtyi Sotainvalidien Veljesliiton Huittisten Osaston
omistukseen ja se alkoi elää ehkä parasta kauttaan. Vuorella vietettiin komeita juhannusjuhlia nimekkäine
esiintyjineen.
Paikallinen urheiluseura vuokrasi Ripovuoren paviljongin sotainvalideilta vuosina 1958-1960 hankkiakseen
huveilla varoja toimintaansa. Sotainvalidien järjestämiä tansseja pidettiin kesäkausilla lauantaisin pitkälti talkootyönä. Urheiluseurat tai muut yhteisöt pitivät tapanaan järjestää muutamat keskiviikkotanssit
keskikesän aikaan. Lava oli hyvin suosittu, väkeä kertyi lauantai-iltaisin 500-700 henkeä säästä riippumatta.
Tansseihin tultiin kaukaakin. Parasta oli myös sisältä viihtyisä lava. Erityisesti kehuttiin hyvää tanssilattiaa ja
tunnelma oli kotoinen. Sotainvalidien naisjaosto myi ravintolassaan tanssiyleisön piristykseksi kahvia,
virvokkeita ja makkaraa. Tanssien lisäksi Ripovuori oli suosittu hääpaikka ja tarjosi mainiot puitteet monille
muille tilaisuuksille.
Tanssilava paloi helmikuussa 1998. Lavasta jäi jäljelle vain muistot ja ikävännäköiset rauniot muistuttamaan
tuhosta. Huittisten palomieskerho pyydettiinkin polttamaan lavan rippeet. Lavaa ei rakennettu monien
tanssijoiden toiveesta huolimatta uudelleen.
Yksi Ripovuoren esiintyjäsuosikeista oli huittislainen humppayhtye Kaisa & Kumppanit solistinaan Kaisa
Saari. Yhtye toimi vuosina 1971–1991 ja julkaisi kymmenen albumia. Keikkoja kertyi noin 2000, kesäisin
useamman kerran Ripovuoren lavalla. Yhtyeen ohjelmisto koostui vanhasta tanssimusiikista. Vuonna 1980
humppayhtye Kaisa & Kumppanit levytti Ripovuorelle oman nimikkokappaleenkin.

Aiemmin Kokemäenjoki ylitettiin lautalla tai paatilla eli veneellä. Karhiniemen puoleista rantaa on kutsuttu
Lauttarannaksi. Lauttarantaan mentiin vastaan matkalta kotiutuvaa tai vieraaksi tulevaa, sinne myös
saatettiin joen yli mantereelle palaava. Taksia, pirssiksi sanottua kulkuneuvoa tarvittaessa sekin kutsuttiin
Lauttarantaan. Siellä olivat myös kesäisin ahkerasti käytössä olleet pyykkilautat ja uimakoulutkin siellä
pidettiin. Nykyisen sillan pielessä on yksi kaupungin uimarannoista.
Vanhaan hyvään aikaan ei ajateltu kiirettä. Joen yli mentiin sitten kun päästiin. Pyöräilijät ja jalankulkijat
lautturi kuljetti soutamalla, isommat kulkuvälineet lossilla. Huonojen kelien sattuessa toivottiin hartaasti,
että olisi silta, jota myöten joki ylittää. Ennen sillan tuloa lossilla kuljetettiin rannalta toiselle niin meijeriin
maitoa ajaneet, postinkuljettajat kuin muutkin liikkujat. Jäätie oli käytössä joen jäätyessä turvalliseksi
kulkea. Talven tullessa lauttamiehen työhön kuului jäätien jäädyttäminen ja merkitseminen. Samalla hän oli
vastuussa siitä, että jäätie kesti joen ylityksen.
Monenlaiset asiat hankaloittivat lossin kulkua. Vuoteen 1967 asti Kokemäenjoessa uitettiin tukkeja, joista oli
joskus harmia. Lossimiehen tehtävänä oli lykkiä keksillä tukkeja pois lossin tieltä ylikulkijoiden hoitaessa
lautan vetohomman. Syyspimeät ja myrskyiset säät toivat omat haasteensa. Vanha kiikkerä ja hutera
puulossi kallisteli ja lossille tuli vettä hiukankin isommalla kuormalla. Kerran siltä valahti autokin jokeen.
Sitten saatiin hieman vakaampi metallilossi. Kapulavetoisen teräslossin varusteina oli vene, kaksi
pelastusrengasta, keksi, perämela, ankkuri, valonheittäjät ja soittokello.
Lossinhoitoa tehtiin urakkatyönä, sitten siirryttiin kolmivuorotyöhön. Kapulalossi motorisoitiin ja seuraavaksi
saatiin moottorilossi. Vihdoin valmistui kauan odotettu Karhiniemen silta, joka korvasi joen ylittäneen lossin.
Samalla katkesi vähintään 250 vuotta kestänyt sillaton jakso. Kauan odotettu Karhiniemen silta otettiin
käyttöön marraskuussa 1987. Sillan vihkiäiset pidettiin 15.1.1988. Silta helpotti huomattavasti Karhiniemen
ja mantereen välistä liikennettä. Uuden 215 metriä pitkän sillan myötä rannasta hävisi paljon kylän historiaa.
Tarpeettomaksi jäi myös taulu: ”Lossi. Kokeile jarruja.”

Ripovuoreen ja sen ympäristöön liittyy paljon historiaa ja tarinoita.
Sammun kylässä maantien vieressä Keikyään vievän tien, nykyisen Raskalantien alussa hiukan ennen
Ripovuorelle kääntyvää tietä on Teileenmäki, vanha teloituspaikka. Siellä pantiin täytäntöön
kuolemanrangaistukset. Viimeinen mestaus suoritettiin vuonna 1817.
Ripovuoren ja Räätikäsvuoren välisessä laaksossa on ollut kivikautinen asuinpaikka. Se sijaitsi tasaisella
savipellolla Ripovuoren itäpuolella aivan vuoren juurella. Tuon paikan lähettyvillä on alue, johon liittyy
muistoja tanskalaissotien ajoilta 1500-luvulta. Paikkaa on alettu kutsua Juutinaroksi. Perimätiedon mukaan
nimi on muisto tanskalaisten retkistä.
Vuonna 1522 suuri joukko juutteja, tanskalaisia, oli palaamassa ryöstöretkiltään ylimaan pitäjistä
pohjoisesta Huittisten kautta kohti Ala-Satakuntaa. Huittisissa saatiin tästä vihiä ja varauduttiin kohtaamaan
juutit. Huittislaiset joukot olivat asettuneet väijytyksiin Sorvolan ja Sammun kyliin maantien varteen.
Väijytyspaikan toisella puolella oli suo ja toisella puolella vuori. Osa paikallisista joukoista oli piiloutunut tien
läheisyyteen Raskalan ja Sorvolan kylien metsään juuttien tullessa ratsain maantietä pitkin. Väijytyksissä
olleet miehet päästivät juutit ohitseen ja hyökkäsivät sitten heidän kimppuunsa. Aseina huittislaisilla oli
keihäitä, nuijia, kirveitä, viikatteita ja seipäitä. Juuttien joukko ei ehtinyt tointua huittislaisen etujoukon
hyökkäyksestä, kun toinen osa joukoista karkasi heidän päälleen Sammun suunnalta. Juutit pakenivat tieltä
maastoon, mutta paikkaa tuntematta he joutuivat upottavalle suolle, johon hevoset vajosivat. Huittislaiset
saartoivat juuttien joukon. Ankarassa taistelussa he pääsivät voiton puolelle ja vihollinen lyötiin viimeiseen
mieheen. Soista taistelupaikkaa on siitä lähtien kutsuttu Juutinaroksi. Tanskalaisten julmista teoista ja
retkistä on jäänyt muistoja paikannimiin muuallekin Suomessa.

Risto Ryti syntyi 3.2.1889 Huittisten Loimankylässä. Hänen isänsä oli talollinen Kaarle Evert Mauriala ja äiti
Ida Vivika Junttila. Vanhemmat olivat hankkineet omistukseensa Rytin tilan Loimankylästä. Sen ajan tavan
mukaan he alkoivat käyttää sukunimenä talon nimeä Ryti. Perheessä oli kaikkiaan 11 lasta, joista yksi kuoli
pienenä. Risto oli lapsista neljänneksi vanhin. Hän oli viides Suomen tasavallan presidentti 19.12.1940–
1.8.1944. Risto Rytin vanhin veli osti Rytin tilan vanhemmiltaan vuonna 1912. Vanhemmat siirtyivät
syytingille, eläkkeelle, uuteen asuinrakennukseen, joka oli rakennettu tilan pihapiiriin. Ylioppilaaksi tultuaan
Risto Ryti suoritti ylemmän oikeustutkinnon. Hän oli varatuomari ja lakitieteen kandidaatti. Hän toimi
käräjätuomarina ja käräjille saapuessaan hän ilmoitti paikallislehdessä, että oli asiakkaidensa tavattavissa
kotonaan Loimankylässä Huittisissa.
Vuonna 1924 vanhin veli myi tilan Loimankylässä olleen osan nuoremmalle veljelleen ja rakensi Jokisivulle
uuden talouskeskuksen. Presidentti Risto Rytin synnyinkotina tunnettu vanha päärakennus purettiin 1929 ja
vanhemmille rakennetusta syytinkitalosta tuli tilan päärakennus. Vuonna 1930 nuorempi veli myi tilan suvun
ulkopuoliselle uudelle omistajalle.
Syytinkitalo vaihtoi omistajaa vuonna 2003. Sitä ei enää voitu säilyttää alkuperäisellä paikallaan. Uudet
omistajat purkivat talon Loimankylästä ja siirsivät ja rakensivat sen uudelleen nykyiselle paikalleen noin
kymmenen kilometrin päähän Loimasta Ripovuoren läheisyyteen Raskalan kylään vuosina 2003-2006.
Hirsirunkoinen talo pyrittiin rakentamaan uudelleen mahdollisimman entisenlaiseksi. Talo sai nimen Ryti-talo ja se avautui 1.5.2007. Alakerrassa on Lakitupa, huone, jossa varatuomari Risto Ryti ajoi asioita
käräjäkäyntiensä aikana ja oli asiakkaiden tavattavissa Huittisissa. Huoneessa on muun muassa kalusteet,
jotka ovat eräältä metsästysmajalta ja kerrotaan, että presidentti Kekkonen on levähtänyt samaisella
vihreällä sohvalla metsästysretkelle osallistuessaan. Nykyisin Ryti-talo tarjoaa upeat tilat juhlaan kuin
juhlaan historiallisessa miljöössä. Hieno kaksikerroksinen talo erottuu keltaisena peltojen takana.

Ripovuoren alapuolelle sijoittuvan Raskalantien toisella puolella on Räätikäsvuori. Se on valtatie 12:n ja
Raskalantien välissä, hieman vajaa viisi kilometriä nykyiseltä Huittisten kirkolta pohjoiseen. Räätikäsvuori on
yksi Satakunnan harvoista linnavuorista. Vuosisatoja sitten kylän väki pakeni linnavuorille ryöstöretkillään
olevan vihollisen uhatessa paikallista väestöä. Niinpä Räätikäsvuorikin on todennäköisesti toiminut alueen
rautakautisten asukkaiden pako- ja puolustuspaikkana. Vuoren välittömästä läheisyydestä ei ole löytynyt
merkkejä rautakautisesta asutuksesta, asutus on sijainnut hiukan kauempana.
Vuori on hyvin jyrkkä ja vain yhdeltä reunalta sinne pääsi turvallisesti. Korkean ja jyrkkärinteisen vuoren
reunoilla on jäljellä kivivallien osia. Monissa tapauksissa linnojen kiviset vallit ovat toimineet
hirsivarustusten perustuksina, todennäköisesti myös Räätikäsvuorella. Puisesta varustuksesta ei
Räätikäsvuorella ole enää jäljellä mitään, mutta vuoren huipulla on jälkiä, joiden perusteella siellä on
päätelty olleen muinainen puolustusvarustus.
Räätikäsvuori on laajahko ja epätasainen kallioalue, jonka sisin laki on muodostanut linnavuoren. Sen
korkein kohta on yli 85 metriä merenpinnan yläpuolella, 40 metriä korkeammalla kuin 900 metrin päässä
virtaavan Kokemäenjoen pinta ja 5 metriä ympäröivää metsää korkeammalla. Räätikäsvuoren koillis-,
kaakkois- ja länsisivujen jyrkänteet tarjoavat luontaisen suojan useiden huippujen muodostamalle vuorelle.
Muilta sivustoilta on löytynyt kivivallin jäänteitä. Loivassa etelärinteessä on 35 metriä pitkä kaksi metriä
leveä ja joitakin kymmeniä senttejä korkea vallimainen jäännös. Loivahkon luoteis- ja pohjoispuolen suojana
on noin 25 metrin pituinen kivivalli. Nämä sulkevat sisäänsä 50×70 metrin suuruisen linnapihan.
Räätikäsvuoren muinaislinna löydettiin varsin myöhään, 1980-luvun puolivälissä. Räätikäsvuoren nimen
kerrotaan tulleen siitä, että paimenet paistoivat siellä aikanaan räätikkäitä.